Dolomiti Sky Run

4.-6.7.2014 Braies - Belluno

Olen jo kauan haaveillut legendaarisen Dolomiittien Alta Via 1 -reitin juoksemisesta. Reitti löytyy aina listalta, kun nimetään kymmenen maailman kauneinta vaellusreittiä. Viime syksynä kuulin, että reitillä järjestetään kisa. Niinpä olin heti näppäimillä, kun kisan ilmoittautuminen aukesi. Annakin innostui lähtemään kisaan mukaan, kun huomasi keväällä olevansa hyvässä kunnossa. Lähdimme tekemään kisaa yhdessä Annan vauhdilla.

Kisareitin pituus piti olla alunperin 136km ja kokonaisnousua kertyä matkalla 11800m+. Lumitilanteen takia reittiä jouduttiin kuitenkin muuttamaan vielä muutama päivä ennen starttia. Reitin uusiksi spekseiksi ilmoitettiin 131km ja 10600m+. Saimme kuitenkin huomata kisan aikana, että todellisuudessa kisa oli pitempi. Omalla gepsilläni mitatut huoltopaikkojen välit heittivät järjestäjien ilmoittamiin lukuihin ainakin +10%. Yleisesti osallistujien omat gepsimittaukset osoittivat yli 140km ja lähes 11000m+. 

Reitti oli vaativa mutta uskomattoman upea. Reitin nousut ja laskut olivat jyrkeämpiä kuin esim. UTMB:n reitillä. Pitkiä tunkkausnousuja ala "fasaaninousu" osui paljon matkalle, kaksi niistä vielä lumisina. Polun pinta oli yleisesti ottaen koko ajan joko pikkukiveä tai nyrkin kokoista kiveä. Mieleen muistuu vain yksi pehmeäpintainen alppinittyosuus. Reitillä olikin paljon kivikoita, lohkareikkoja ja pusikoita. Mielenkiintoinen uusi tuttavuus oli maan pinnalla labyrinttina risteilevät puun juuret, joiden välistä törrötti teräviä kiviä.

Kisareitti kulki pitkiä pätkiä korkeilla kallioseinämillä vain vajaa metrin levyisillä terasseilla. Noista ilmavista kohdista olisi ollut tipusta alas laaksoon useita satoja metrejä. Jossain paikoin turvana oli köysiä tai vaijereita. Muutamassa kohdin maa oli sortunut noilla terasseilla. Väsymyksen keskellä tuollaiset kuumottavat kohdat laukaisevat piristävän adrenaliiniruiskeen. 

Myös pari pitkää tylsää hiekkatiepätkää ja asfalttipoikien spesiaali sattui reitille.

Kisalle antoi oman leimansa jopa kilometrien mittaiset lumikenttäjaksot. Onneksi lumi oli pehmeää eikä vaarallisen liukkaan jäistä. Joissakin lumipaikoissa turvaksi oli viritetty köysiä tai lapioitu lumeen polku tai portaita. Kaikesta huolimatta monissa lumikohdissa kohtalokas liukastuminen olisi johtanut pitkään liukuun alas, pahimmassa tapauksessa kivikkoon tai jyrkänteen reunalle. Jääraudat jätimme pakkaamatta reppuihin, kun kuulimme että sää pysyy reilusti plussan puolella myös yöllä.

Haastava reitti sopi meille mainiosti. Mitä enemmän rymyä, lunta ja könyämistä, sen parempi. 

Kisan huolto oli minimaalinen verrattuna useimpiin muihin kisoihin. Huoltopaikoilla tarjolla oli vettä, redbullia, teetä, banaanin paloja, omenalohkoja, suklaata, pähkinöitä ja sipsiä, jos osasi sitä erikseen kysyä. Ei puhettakaan kolasta, mehusta, juustosta, salamista, leivästä, kekseistä, kuivahedelmistä tai pastasta tai muusta lämpimästä ruuasta. Aika vajareilla menimme Annan kanssa koko kisan, kun omat patukat alkoivat tökkiä jo varhaisessa vaiheessa. Vähät energiat vaikuttivat väistämättä kisan aikana vauhtiin ja mielialaan. 

Monilla kilpailijoilla oli mukana vaimoja tai kavereita, jotka huolsivat heitä omilla eväillä eri huoltopaikoilla. Katselimme nälkäisinä sivusta, kun nämä nautiskelivat foccacioitaan, pitsan palojaan ja pastojaan. Pitkiin vuorikisoihin onkin muodostunut tällainen epäreilu kahdenkerroksen väkeä -asetelma. 

Huoltopaikkojen henkilökunta oli ystävällistä ja avuliasta, mutta usein ihan hukassa. Huoltopaikka oli huonosti organisoitu, vähäinenkin tarjottava oli huonosti esillä tai vielä täysin avaamatta laatikoissa, reitin jatkopätkästä seuraavalle huoltopaikalle oli asiantuntevaa kommenttia, joka sitten osoittautuikin ihan höpönhöpöksi. Seuraavalla huoltopaikalla on tarjolla pastaa. Matka on 7km. (todellisuudessa 12km) Nousu on vain 350m ja sitten loppu on laskua.... Jep, redbullia ja bullshittia. 

Reitin merkkaus oli pääpiirteittäin hyvä ja riittävä. Vain ekana yönä pitkällä lumijaksolla teimme pummin muutaman muun perässä, kun merkkaus oli risteävien polkujen keskellä puutteellista. Laskussa Passo Falzaregolle merkkaus oli olematonta, mutta suunnalla mentiin. Parissa kohdin myös tsekkasin suunnan gepsistä. Järjestäjien tarjoama viimeisin gepsijälki ei kuitenkaan vastannut aina maastoon merkattua reittiä. Varsinkin reitin loppupuolella ero näiden kahden välillä oli toistuvaa.

Kaikkeen pitää tietysti olla varautunut, kun ilmoittautuu mukaan ensimmäiseen editioon. Pieniä ja isompia puutteita ilmeni, mutta päällimmäiseksi jää kuitenkin positiiviset fiilikset. 

Maisemat olivat upeat. Dolomiittien vuoret ovat ainutlaatuiset. Alppien ylitys reissulla, GTA:lla tämän muotoisia vuoria ei tullut vastaan. 

Pääsin Annan kanssa onnelisesti maaliin ajassa 34h55. Aika pian ekana yönä reitin vaativuuden ja huollon puutteiden selvitessä tavoitteeksi tuli riskien minimoiminen ja maaliin pääsy. Aikatavoitteet karisivat vähitellen todellisen matkan selvitessä. Anna veti hyvällä tasaisella vauhdilla ja minä tulin perässä. Muutamassa kohdin nollaenergioilla taisin olla perässä vedettävä. Kaksi yötä meni meiltä molemmilta loistavasti liikkeessä ilman unta. Kummankin jalat pysyivät kunnossa. Vammoilta ja kaatumisilta vältyttiin. Olen todella ylpeä Annasta!

Tavoitteena minulla oli tehdä hyvä pitkä lajinomainen treeni. Kisasta tulikin hyvä täsmätreeni PTL:n  kahdelle ensimmäiselle vuorokaudelle. Nyt aivoilla ja kropalla on taas muistissa, miltä tuntuu pysyä liikkeessä kahden yön yli. 

AVAC14

Ensi kesän juoksuseikkailun nimi on Alta Via Alpi Centrali eli AVAC14. Heinäkuun loppupuolella starttaan yhdessä Juhan ja Antin kanssa Keski-Alppien ylitykseen Chamonix'sta itäänpäin päämääränä Poschiavo. Kahden viikon aikana matkaa kertyy 570km ja kokonaisnousua huikeat 56000m+.

Samanlainen pikkupojan innostus on ollut nyt päällä kun pari vuotta sitten GTA:ta suunnitellessa. Suurin osa reitistä on minulle ennen kulkematonta. Tässä hiukan yleiskuvausta tulevasta reitistämme:

AVAC:in alku on osa tämän vuoden PTL-reittiä väli Vallorcine - Rifugio Champillon ilman koukkausta Rifugio Valsoreylle. Näin pääsemme tutustumaan Antin kanssa PTL-kisareitin haastavimpiin paikkoihin jo etukäteen. Hyvin mielenkiintoisia paikkoja ovat varmasti nousu Cabane de Trientille ja Col d'Annibalille.

Rifugio Champillonilta Aostanlaaksosta reittimme kiertää takaisin Sveitsin puolelle ja halki Valais'n. Reittimme risteää muutamaan otteeseen klassisen Walker's Haute Routen (Chamonix-Zermatt) kanssa, mutta könyämme laaksosta toiseen korkeampien harvemmin kuljettujen collien kautta. Luvassa pitkiä tikasjaksoja ja isoja kivikkoja. Toivottavasti pääsemme Valais'n traverseella nousemaan myös yli 3600 metriin. 

Valais'n jälkeen reitti sukeltaa hetkeksi Italian puolelle Alpe Veglian ja Alpe Deveron luonnonpuistoon, jossa polut ovat GTA:n (Grande Traversata delle Alpi) pohjoisinta osaa. 

Sen jälkeen on luvassa muutama päivä taas Sveitsin puolella ylös alas halki Ticinon. Nuo polut eivät ole mitään isoja turistireittejä ja laaksojen kylät ovat pieniä ja eristyneitä. Hauska nähdä millaisia pusikkoreittejä on luvassa. Ticinosta reitti kulkee Italian puolelle seuraillen hetken Alta Via del Lariota, josta on upeat näkymät alas Lago di Comolle. 

AVAC huipentuu kahteen klassikkoreittiin: Sentiero Romaan ja Alta Via Valmalencoon. Luvassa on  teknisiä pätkiä, graniittia ja jäätä. Reissumme päättyy Sveitsin puolelle Poschiavoon.


AVAC on kuin jatkoa toissa kesän Alppien ylitykselle GTA:lle. Silloin juoksimme Juhan kanssa Alppien yli Välimereltä pohjoiseen Mentonista Saas Feehen. Nyt Alppien ylitys jatkuu sitten vain itään päin. Viimeinen kolmas itäinen pätkä Alppien ylitystä kohti Trienteä sitten 2016 ja kaikki kolme pätkää niputettuna yhdeksi pitkäksi kesäreissuksi oman pojan kanssa 20xx? 

Sysikallio100

Viikko vielä pikkujouluihin. Fiilistellä voi jo etukäteen.

Tänään jatketaan!

Viimeisen parin viikon aikana paino on tippunut nopeasti yli kaksi kiloa vain lepäilemällä ja syömällä. Nyt vaaka näyttää tuttuja lukemia. Samalla yöunet ovat palautuneet myös normitasolle ja herään ennen aamuviittä. Aamupaino ja uni ovat aina olleet parhaita palautumiseni mittareita. Melkein 11 viikkoahan tuosta viime kesän ylirasitustilasta palautumisessa on nyt mennyt.

Aikamoisessa solmussa koko elimistö on ollut Torrin keskeytyksen jälkeen. Pitkä lista erilaisia oireita ja tuntemuksia on ollut viimeisten kuukausien aikana. Lista on kuin lukisi jonkun lääkeen mahdollisista sivuvaikutuksista. Aika syvälle sain itseni tiputettua. 

Nyt on selvää, että ylirasitustila oli ehtinyt muodostua jo ennen Andorran reissua touko-kesäkuun aikana ja paheni vain kesän mittaan. Kaikki ylirasituksen merkit oli kyllä näkyvissä, mutta tulkitsin ne täysin väärään suuntaan. (Esim. kun sykkeet eivät nousseet, niin lisäsin tehotreeniä. Yöunet pitenivät yli 10 tuntiin; no, jes, nythän mä lepään niin kuin urheilijan kuuluukin. Paino nousi ja asettui tietylle tasolle suurista treenitunneista huolimatta, ahaa, taitaa olla lihasta tullut. Jne, jne,...) Kyllä sitä on ollut tyhmä!

Mikä sitten johti ylirasitustilaan? Levon puute. Maaliskuun lopussa muutimme Lauttasaaresta Espooseen metsän reunaan. Palauttavat rauhalliset lenkit Lauttasaaren ympäri tasaisilla ulkoiluteillä vaihtuivat "palauttaviksi rauhallisiksi" lenkeiksi metsässä eli käytännössä vauhtileikittelyiksi ylösalas kumpuilevilla poluilla. Pitkien polkulenkkien, mäkihupailujen ja rymyjen jälkeen olisi täytynyt myös pitää kunnon lepojaksoja. Hauskaa kyllä oli poikien kanssa ja juoksu kulki. Mutta kun sitten kesän ekalla vuoristoreissulla Andorrassa olisi pitänyt olla levänneenä ja tuoreena, kroppa olikin ihan loppu ja pää levon tarpeessa. Sillä reissulla menikin sitten polvi alta.

Riittävää lepojaksoa ei ehtinyt tulla myöskään Andorran jälkeen ennen Aostalaakson kierrosta. Polven parannuttua menin tekemään vielä muutaman täysin turhan aika kuormittavan treenin. Aostalaakson treenireissulla puolestaan sitten toisesta jalasta takareiden lihakset menivät pahasti jumiin, voimat hävisivät ja polvi turposi. Muutenkin sillä reissulla koko olotila oli veltto ja flegmaattinen, niin fyysisesti kuin henkisesti. Ei vain pystynyt puristamaan itsestä irti kuin murto-osan. 

Aostalaakson jälkeen sain onneksi jalan kuntoututettua juuri sopivasti PTL:ään, vaikka usko meinasikin välillä loppua. Neljän viikon aikana ei tullut kuin pari lyhyttä lenkkiä heitettyä, mutta melkein päivittäin kävin jumppaamassa altaassa jalkaa (ei vesijuoksua). PTL:n startissa kaikki näytti taas hyvältä.

Mutta PTL:ssä jo ekana aamupäivänä kurkku turposi, hengitys meni pihinäksi ja kurkusta alkoi irrota paksua keltaista puuroa yskänkohtausten lopuksi. Seuraavana päivänä vasemmassa keuhkossa alkoi tuntua kasvavaa painetta ja tuntui kun se olisi painunut kasaan. Eräässä pitkässä nousussa oli pakko pysähtyä ja huutaa vain täysillä. Onneksi olotila ei sitten enää loppukisassa pahentunut ja maaliin päästiin Juhan kanssa toisena. Näin jälkikäteen ajateltuna tuo on aika käsittämätön sijoitus tuolla kunnolla.

Heti maaliin päästyäni aloitin antibioottikuurin. Viikon kuluttua Torrissa hengitysteissä ei tuntunut enää mitään oireita. Mutta reilun vuorokauden jälkeen kisassa sitten nousikin kova kuume ja se kisa olikin sitten siinä. Koko kesä pelkkää sairaskertomusta.    

Olen miettinyt nyt myös, kuinka paljon vuosien mittaan kasautunut rasitus on vaikuttanut ylirasitustilan kehittymiseen. Edelliskesän Alppien ylitys ja PTL+TOR-tupla varmasti painoivat edelleen alla, vaikka viime syksy tulikin otettua rauhallisesti. Kroonisen rasituksen kasautumisen voisi katkaista kevyellä välivuodella tai parilla, mutta vain kovimmilla jätkillä on siihen riittävää rohkeutta.

Vaikka koko viime kesä menikin penkin alle ja päädyin lopulta syvään ylirasitustilaan, niin tämä kokemus on ollut yksi parhaista omalla hölkkäurallani. Aika opettavaista tämä on ollut. Mitenkään varma en ole, että ylirasitustila olisi lopulta edes ohi. Joillakinhan paluu normaaliin harjoitteluun ylirasitustilan jälkeen ei edes onnistu. Elimistö ei enää vain palaudu normaaliin tilaan. Katsotaan, miten äijän käy.

Joko tämän jälkeen osaisi tulkita oman kropan signaaleja ja tuntemuksia oikeaan suuntaan? Epäilen. Tärkeintä onkin jatkossa pitää vain kunnon palautumisjaksoja ja täyttä lepoa ilman edes mitään höntsäilyä. Kuinka helpolta ja tutulta tuo kuulostaakin.

Tänään jatketaan!

Eli harjoittelu kohti ensi kesän vuoristohaasteita voi nyt pikkuhiljaa alkaa.

Tor 2013

Pitkä kisa, mutta jäi mulla jäi lyhyeksi eli keskeytin Cognessa (102km).

Col Losonilla (3300m) kaikki oli vielä hyvin. Irtokarkit maistuivat ja italialaistytöt hymyilivät nätisti. Myös meno maistui ja selkää tuli vastaan. Mutta muutama hetki myöhemmin laskussa Cogneen alas Sellan majalta, aloin palella ja täristä keskellä hellettä. Kuume oli nousemassa. 

Päästyäni Cognen huoltoon vaihdoin kuivaa päälle ja heitin toppatakin niskaan. Pari särkylääkettä, ruokaa ja juomaa koneeseen ja sitten nukkumaan parin tunnin unet. Mutta aika pian siinä ruokaillessa kävi selväksi, että kuume vain nousee ja olotila huononee. Päätin keskeyttää kisan. Järjestäjät ja muutama juoksija yrittivät suostutella, että nukkuisin ensin ja katsoisin sitten tilannetta uudestaan. Mutta olin varma, että vaikka kuume laskisikin tilapäisesti, niin jäljellä olevat 230km olisivat liikaa. Seuraavan kerran kun kuume sitten nousisi, voisi olla jo liian myöhäistä. Hyvässä muistissa oli ranskalaisystävän kohtalo viime vuoden Torrista. 

Näin jälkikäteen on aika selvää, mistä tuo kuume ja muutkin kesän vaivat ja vammat johtuivat. Treenasin elimistöni kesän alkuun mennessä todella pahaan ylirasitustilaan, joka on vain pahentunut kesän mittaan. Tarkempaa analyysiä koko kaudesta ja ylirasitustilasta myöhemmin.

PTL 2013

The North Js maalissa toisena Flipper's Gangin jälkeen aikaan 104h34.

Kylläpä oli taas kierros! Uskomattoman jyrkkiä nousuja, täyttä nelivetoa, upeita harjanteita ja vaijerijaksoja sekä aivan liian pitkiä siirtymiä teitä pitkin.

Lyhyt video kisasta The North Js -tiimimme osalta. Eipä tullut paljon käytettyä kameraa. Eikä aurinkorasvaa. "It's too complicated" totesin eräälle järkkärille, kun hän oli huolissaan palaneesta naamastani ja tarjosi aurinkorasvaa. Tällä reissulla olin vain jotenkin paljon väsyneempi kuin aiemmissa PTL-kisoissa.

Alkumatkasta alkoi kurkkukipu vaivata ja kurkku turposi. Tuntui, että en saa ilmaa keuhkoihin kuin murto-osan normaalista. Lisäksi kovat yskäkohtaukset ravisuttivat pitkin matkaa etenkin nousuissa. Keltaista puuroa irtosi yskimisen lopuksi. Pitkässä nousussa Morgex'sta Battaglia Aostalle tuntui, että vasen keuhko puristuu ja ahdisti niin, että teki mieli vain huutaa täysillä. Onneksi missään vaiheessa ei noussut kuume. Siihen olin vetänyt rajan kisan keskeyttämisen kanssa. Onneksi Juha-veturi jaksoi vetää perässään Janne-jarruvaunua.

Kisassa nukuimme 3 kertaa 4 tuntia vuoristomajoilla tai järjestäjien teltassa. Lisäksi otimme viimeisenä yönä minuutin pikaunet polulla maaten ja kymmenen minuutin torkut hissiasemalla. 

Kisassa oli upeaa tutustua uusiin ihmisiin ja erityisesti Flipper's Gang, Mustavuoren Reippaat ja Run et sens -tiimien jäseniin. Ehkä jotain uutta aukeaa taas uusien ystävien kautta. Ison kiitoksen ansaitsee koko PTL-organisaation porukka, joka omalla hengellään ja lämmöllään tekee viikon kestävästä kisasta ainutlaatuisen.  

TourVdA Day10 video

Vuoripolkujen rauhasta kaupungin hälinään.