perjantai 26. elokuuta 2016

PTL2016



Valmistautuminen PTL:ään Transpyrenea-kisan keskeytyksen jälkeen oli mutkikasta. Taitava osteopaatti sai SI-nivelen lukon auki ja piriformiksen jumin laukeamaan. Seuraavana ketjussa olikin sitten takareiden jumin aukaisu. Päivittäistä vesijumppaa, rullailua ja venyttelyä. Vaikeinta oli kuitenkin päästä yli syvästä masennuksesta. Monena aamuna herättyäni makasin vain tuntikaupalla saamatta itseäni ylös sängystä. Kahden vuoden valmistautuminen ja latautuminen Transpyreneaan oli ollut ilmeisesti isompi juttu kuin mitä olin itse edes tajunnut. 

Motivaatiota PTL:ään ei ollut pätkääkään. Kun jumit alkoivat helpottamaan ja sain luvan juosta, kampesin itseni väkisin lähimetsään ulkoilemaan. Rauhallinen polkujuoksu tuntui tylsältä ja turhalta, ja äkkiä löysinkin itseni juoksemassa täysillä kallioita ylös alas. Oli vain niin siistiä vetää keuhkot pihalle rymyämällä nelivetoa Sysikallion kallioilla. PTL:ää edeltävä viikko oli kaikkea muuta kuin oppikirjamainen. Ei mitään herkistelemistä tai lepoa, vaan pää punaisena painamista ylös alas kallioita. Sieltä se motivaatiokin löytyi. Ja odotukset alkoivat kasvaa PTL:ään. Olisin valmis puristamaan vielä kerran kaikkeni. Viimeisessä kisassani.

Chamonix:ssa valmistautuminen meni päälaelleen. Kisaa edeltävänä yönä heräsin, kun ripuli meinasi tulla housuun ja mahaan koski kovaa. Istuinkin pöntöllä yön aikana enemmän kuin mitä nukuin. Parin tunnin yöunien jälkeen aamiaisen kanssa oli painimista ja se meinasi tulla ylös. Uudelle oksennuksen estolääkkeelle tuli heti käyttöä. 



Kisan ekapäivä meni vatsaongelmien ja voimattoman olon parissa, mutta illalla olotila  muuttui täysin. Askel lensi ja Buetin tunkkaus suorastaan eteni. Sijoituksemmekin oli mukava kanssakilpailijoiden oikkareista huolimatta. Vaijerijaksot ja kova puuskittainen tuuli korkeilla kapeilla harjanteilla sai adrenaliinin kiertämään. Hei, täähän on kivaa! 

Tiimikaverilla alkoivat kuitenkin puolestaan ongelmat toisena päivänä. Miikka taisteli uskomattoman sisukkaasti kolmannen ja neljännen päivän kyllä pelkästään oman kovan päänsä varassa. Itse menin kolme päivää koko ajan mukavuusaluella. 

Torstai-iltana Miikan ongelmat korkeuden kanssa kulminoituivat korkealla harjannejaksolla Rifugio Falleren jälkeen. Päätös keskeyttää ja kävellä omin jaloin alas laaksoon, oli ainut oikea ratkaisu siinä tilanteessa. Edessä olisi ollut vielä nousua korkeammalle ennen tiputusta Morgexiin. Seuraavan päivän pitkä pätkä yli 2500 metrissä olisi ollut sula mahdottomuus. 

Tietysti ottaa päähän! 

Valtava pettymys! Varsinkin kun olin suunnitellut lopettavani kisaurani ystävien parissa PTL:ssä. Tosin hiukan eri merkeissä. 
Toisaalta näinhän tämän kai pitikin päättyä. Jossain haistapaska collilla kaukana kaikesta glooriasta. 

Omat seikkailut ja rymyt Alpeilla kyllä jatkuvat. Ja tietysti huippuhetket Alppimentoreiden parissa!