keskiviikko 17. kesäkuuta 2009

OFF BMTU

Chamonix, 12.-14.6.2009

Viikonlopun tavoitteena oli juosta yhteistreeninä UTMB-reitti toisinpäin nonstoppina. (UTMB<=>BMTU) Virallista UTMB-reittiä aioimme hiukan varioida korvaten tylsät tasaisemmat pätkät enemmän vuoristomaisemmilla reittivalinnoilla. Takaisin Chamonix'ssa arvioimme olevamme sunnuntaina puolilta päivin eli loppuajaksi tulisi 40h.


BMTU-trio: Stephane Couleaud, Basile Carle ja Janne Marin

Omat fiilikset olivat korkealla lähdössä. Olin odottanut innolla vuoripolkuja jo melkein vuoden. Toisaalta oma kunto jännitti hiukan. Olin muuttanut omaa harjoitteluani aiemmista vuosista radikaalisti erilaiseksi. Nyt näkisin, olisiko valmistautumisessani ollut ideaa. Toisaalta talven ja kevään aikana pikkunyppylöissä hinkatut 40000 nousu- ja laskumetriä antoivat luottamusta tulevaan.

Matkaan starttasimme pastaillallisen jälkeen UTMB:n viralliselta lähtöpaikalta perjantai-iltana kahdeksalta. Viikonlopun sääennuste lupaili aurinkoista ja kuumaa. Ensimmäinen nousu la Flegeren kautta Tete aux Ventsiin sujui reippaasti. Laskeva aurinko värjäsi vuoret upeasti punaisiksi.


Laskeuduttuamme alas Col des Montetsille emme jatkaneet virallista UTMB-reittiä Vallorcineen, vaan aloitimme heti tiukan nousun pieniä polkuja pitkin Col des Possettesin kautta Col de Balmelle. Col de Balmelta suunnittelimme juoksevamme Fenetre d'Arpetten kautta Champexiin. Mutta heti Col de Balmelta lähdettäessä polku oli lumen peitossa pitkän matkaa. Tämä ennusti, että reitti Fenetre d'Arpettelle tulisi olemaan pääosin lumen peitossa. Päätimme palata Col de Balmelle ja jatkaa sieltä Trientiin ja sieltä edelleen normi-UTMB-reittiä Bovinen kautta Champexiin.

Kahden aikaan yöllä Bovinella noustessa olin todella väsynyt. Haukottelin kovaa ja teki mieli ottaa nokoset. Mutta tiesin kokemuksesta, että väsymys menee kyllä ohi ja aamuneljältä olen taas täysin virkeä. Tämä ensimmäinen yö on minulle väsymyksen kannalta aina vaikea. Toisena yönä tällaista väsymystä, haukottelua tai unenpuutteen tunnetta ei ole tullut eikä tullut tälläkään reissulla.

Champexin saavuimme neljän aikaan koko kylän vielä nukkuessa. Sieltä jatkoimme pieniä polkuja pitkin kuusimetsän suojissa alas Issertin kylään. Sen jälkeen seuraavat 20 kilometriä olivatkin sitten ylämäkeä. Päivä alkoi jo vähitellen sarastaa. Vähäpuheisten miesten puheet käsittelivät vain mahdollista aamupalaa. Omat eväät repussa alkoivat tökkiä jo tässä vaiheessa reissua.



La Foulysta löysimme yhden aukiolevan hotellin, jonka ravintolassa nautimme aamupalaa ja pidimme taukoa 45 minuuttia. Kolme muuta hotellia tai Gitea olivat vielä kiinni tässä vaiheessa kesää. Hotellin asiakkailla oli sietämistä meissä, kun riisuimme märät haisevat kenkämme ja sukkamme. Aamupalan jälkeen olimme uusia tuoreita miehiä ja juttu luisti vitsaillen taas entiseen malliin. Pian reitti kääntyikin jyrkästi nousuun kohti Grand Col Ferretia.








Loppuosa nousua Grand Col Ferretille oli suurelta osin lumen peitossa. Lumi oli jo paikoin todella pehmeää. Ensimmäinen askel saattoi kantaa hyvin, mutta seuraavalla askeleella vajosikin sitten lumeen munia myöten.




Grand Col Ferret, Sveitsin ja Italian raja,
takana aukeaa Italian Val Ferret

Grand Col Ferretilta jatkoimme alas Arnuvaan. Paikoin polulla oli laajoja alueita lunta. Osa oli edelleen jäisiä yön jäljiltä. Allaolevassa kuvassa Stephane on liukastunut ja liukunut 25 metriä alaspäin. Onneksi hän kuitenkin sai pysätettyä liukunsa ennen kiveä. Seuraavana yönä koimme kauhun hetkiä Col du Bonhommella, kun jäisiä rinteitä oli ylitettävänä kymmenkunta. Liukastuminen siellä olisi merkinnyt monen sadan metrin liukua alaspäin päätyen kivilohkareisiin tai jyrkänteelle ja alas vapaaseen pudotukseen. Basilella ja Stephanella oli sauvat, joista saattoi saada hiukan apua. Mutta sauvojen piikitkään eivät tahtoneet pureutua kunnolla jäiseen pintaa. Itse yritin käyttää käsissä teräviä kiviä, joita iskemällä jäähän koitin turvata pystyssä pysymiseni. Todella pelottavaa!


Matkalla tuli vastaan minun ja Stephanen tuttuja "ultra-trailaajia". He olivat nauttimassa upeasta päivästä vuorilla. Joku kutsuu sitä treenaamiseksi, joku toinen elämäntavaksi. Juttelimme ja vitsailimme ja toivotimme "Bon courage". Arnuvasta reitti kääntyi taas jyrkkään nousuun kohti Refuge Bonattia.



Refuge Bonatilla nautimme lounaaksi keittoa ja polentaa. Tauko venyi 50 minuutiksi. Onnekas Stephane taisi nukahtaakin muutamaksi minuutiksi. Lämpötila oli noussut jo +30 asteeseen. Tauon jälkeen jatkoimme juosten melko tasaista polkua pitkin Refuge Bertonelle. Polku Refuge Bertonelta alas Courmayeuriin oli täynnä ihmisiä, joten vauhdikkaasta rennosta juoksusta ei tullut mitään. Jatkuva jarrutelu tuntui myöhemmin reisissä.



Courmayeurissa olimme neljältä iltapäivällä. Olin tuossa vaiheessa todella uupunut kuumuudesta ja mahaa alkoi poltella ikävästi. Dolonnen vanhassa kaupunginosassa päätimme pitää 1o minuutin lepotauon. Retkotimme keskellä varjoisaa kapeaa kujaa ja paikalliset ohikulkijat pujottelivat ohitsemme suurempia ihmettelemättä. Dolonnelta nousu Col Checrouitille oli minulle tuskien taival, koko reissun ylivoimaisesti vaikein hetki. Mahan polttelu vain paheni. Pysähtelin välillä ja käperryin kyykkyyn, kun kipu kävi sietämättömäksi. Jokainen kulaus vettä lisäsi polttelua. Mutta jotenkin vain rimpuilin Basilen ja Stephanen perässä ylöspäin. Kokemuksesta tiesin, että muutaman tunnin kuluttua olo on jo parempi, kun kuumuus alkaa helpottamaan ja ylhäällä käy viileä tuuli.



Col Checrouitilla pysähdyimme hetkeksi nauttimaan kylmiä juomia Refuge Maison Vieillelle. Refugen keittiö oli vielä kiinni näin alkukesästä, mutta baarista löytyi kyllä juomia kaikissa sateenkaaren väreissä. Tauon aikana latasin mahaani valtavan määrän kuivamuonapuuroa ja suolapähkinöitä. Ajattelin, että joko iso satsi ruokaa rauhoittaisi mahan tai sitten se räjäyttäisi mahan lopullisesti. Pikku hiljaa mahan polttelu loppuikin ja 45 minuutin päästä tuli lisäksi oikein kunnon energiapotku. Col Checrouitilta reitti jatkui Arete Mont Favren kautta alas Lac Combalille. Oli ihana juosta vauhdikkaasti alamäkeä, kun olo oli taas normaali!


Lac Combal

Lac Combalilta reitti kääntyi pitkään loivaan nousuun kohti Col de la Seignea, Italian ja Ranskan rajaa.


Col de la Seignelle saimme nousta viimeisten auringon säteiden saattelemana. Loppunousu oli lumen peitossa.


Col de la Seignelta juoksimme vauhdikkaasti alas la Ville des Glaciersiin, jossa pidimme lyhyen tauon. Sieltä emme jatkaneet UTMB-reittiä Chapieux'in kautta Col du Bonhemmelle, vaan suuntasimme korkeampaa reittiä Tete des Foursin kautta Co du Bonhommelle. Matka on lyhyempi, mutta reittinä se on haastavampi ja ehkä ajallisesti pidempi. Tuosta jyrkästä noususta tulikin pimeässä todella haastavaa ja hidasta. Mitään selkeää polkua kivisessä maastossa ei ollut, vaan maastoa täytyi yrittää lukea, mistä reitti mahdollisesti saattaisi kulkea. Välillä se oli todella turhauttavaa. Mutta ilman pahempia pummeja löysimme perille lumiselle ja jäiselle Tete des Foursille. Sieltä rauhallinen laskeutuminen Col du Bonhommelle, jonka kivikoissa meitä odottikin sitten kauhun hetket jäisten lumirinteiden muodossa.


Selviydyttyämme hengissä jatkoimme vauhdilla alas kohti Refuge la Balmea. Stephane ja Basile alkoivat olla jo todella väsyneitä ja haaveilivat tunnin nokosista refugella. Itse olin vahvassa vedossa eikä minua nukuttanut lainkaan. Mutta en pannut pahakseni ajatusta tunnin levosta. Refuge la Balmen isäntä nauroi vain kysymyksemmelle päästä tunnin levolle sisälle refugeen: "Menkää Chamonix'in nukkumaan!" Katsastimme matkalla vielä kaksi refugea, mutta molemmissa kukaan ei ollut hereillä. En oikein tajunnutkaan, kuinka kovassa unen tarpeessa Stephane ja Basile olivat. Notre Dame de la Gorgen kirkkokin oli kiinni, mutta sen takaosan yhteydessä oli suojaisa katos, jonkinlainen varastotila. Sinne kylmälle kivilattialle me kääriydyimme avaruushuopiimme tarkoituksena nukkua tuntia. Stephane laittoi herätyksen. Olin varma, etten saa unta kun minua ei nukuta yhtään. Mutta uni tuli välittömästi. Heräsin muutamaa minuuttia ennen puhelimen herätystä pahaan takareiden kramppiin, joka tuntui kestävän ikuisuuden.

Unien jälkeen viiden aikoihin aamulla jatkoimme kohti les Contaminesia täristen ja palellen. Jalkoja vain liikkeelle ja lämpöä kroppaan! Les Contaminesista suunnittelimme jatkavamme alkuvuosien UTMB-reittiä Col de Vozalle kiertämättä nyky-UTMB:n mukaisesti St Gervais'n kautta. Päätimme lisäksi valita korkeammalla kulkevan reitin heti les Contaminesista les Champeliin. Sillä pätkällä sekoilimmekin sitten oikein kunnolla. Kartta ja polut eivät käyneet yhteen ja reittimerkinnät maastossa olivat vähintäänkin sekavat ... tai sitten me aloimme olemaan jo melko heikossa energiassa ja hapessa. No, tulipahan nekin polut tutuiksi ja 500 lisänousumetriä. Mitäs parista lisätunnista.

Gite de Champelissa nautimme runsaasta aamupalasta. Täällä isäntä oli erittäin ystävällinen ja aidosti kiinnostunut meidän BMTU:sta ja yleensäkin "trailereista". Suosittelen!



Col de Vozalta valitsimme viimeisen laskun reitiksi UTMB:stä poiketen pienen polun, joka kulki metsän siimeksessä. Stephane muisteli käyttäneensä tätä polkua jonkun kerran vuosia sitten. Tämä polku oli sittemmin muutettu maastopyöräreitiksi. Onneksi samaan aikaan polulle ei sattunut kuin kaksi alamäkiajajaa.




Jalankulku kielletty!

Päätimme lopettaa BMTU:n Les Houchesiin. Virallista UTMB-reittiä olisi ollut vielä jäljellä 8 kilometriä. Mutta koko loppupätkä olisi ollut tylsää tasaista hiekkätietä Arve-jokea seuraillen. Ei mitään vuoristojuoksua. BMTU:lle kertyi mittaa noin 150km, kokonaisnousua 9000 metriä ja aikaa kului vajaa 40h.

Tämä oli voimakkain juoksukokemukseni tähän mennessä! Tämä laittaa ajattelemaan tulevia juoksuhaasteita uudelta kokemuspohjalta. La Montagn'hard ja PTL tulevat olemaan varmaan hienoja tiimijuoksuja. Mutta heinäkuun lopulle suunnittelemaani pitkää omaa vuoristojuoksuotatusta täytyy miettiä vielä rauhassa uudelleen. Onko yksin juokseminen enää mielekästä upean BMTU-kokemuksen jälkeen?