Viimeisen parin viikon aikana paino on tippunut nopeasti yli kaksi kiloa vain lepäilemällä ja syömällä. Nyt vaaka näyttää tuttuja lukemia. Samalla yöunet ovat palautuneet myös normitasolle ja herään ennen aamuviittä. Aamupaino ja uni ovat aina olleet parhaita palautumiseni mittareita. Melkein 11 viikkoahan tuosta viime kesän ylirasitustilasta palautumisessa on nyt mennyt.
Aikamoisessa solmussa koko elimistö on ollut Torrin keskeytyksen jälkeen. Pitkä lista erilaisia oireita ja tuntemuksia on ollut viimeisten kuukausien aikana. Lista on kuin lukisi jonkun lääkeen mahdollisista sivuvaikutuksista. Aika syvälle sain itseni tiputettua.
Nyt on selvää, että ylirasitustila oli ehtinyt muodostua jo ennen Andorran reissua touko-kesäkuun aikana ja paheni vain kesän mittaan. Kaikki ylirasituksen merkit oli kyllä näkyvissä, mutta tulkitsin ne täysin väärään suuntaan. (Esim. kun sykkeet eivät nousseet, niin lisäsin tehotreeniä. Yöunet pitenivät yli 10 tuntiin; no, jes, nythän mä lepään niin kuin urheilijan kuuluukin. Paino nousi ja asettui tietylle tasolle suurista treenitunneista huolimatta, ahaa, taitaa olla lihasta tullut. Jne, jne,...) Kyllä sitä on ollut tyhmä!
Mikä sitten johti ylirasitustilaan? Levon puute. Maaliskuun lopussa muutimme Lauttasaaresta Espooseen metsän reunaan. Palauttavat rauhalliset lenkit Lauttasaaren ympäri tasaisilla ulkoiluteillä vaihtuivat "palauttaviksi rauhallisiksi" lenkeiksi metsässä eli käytännössä vauhtileikittelyiksi ylösalas kumpuilevilla poluilla. Pitkien polkulenkkien, mäkihupailujen ja rymyjen jälkeen olisi täytynyt myös pitää kunnon lepojaksoja. Hauskaa kyllä oli poikien kanssa ja juoksu kulki. Mutta kun sitten kesän ekalla vuoristoreissulla Andorrassa olisi pitänyt olla levänneenä ja tuoreena, kroppa olikin ihan loppu ja pää levon tarpeessa. Sillä reissulla menikin sitten polvi alta.
Riittävää lepojaksoa ei ehtinyt tulla myöskään Andorran jälkeen ennen Aostalaakson kierrosta. Polven parannuttua menin tekemään vielä muutaman täysin turhan aika kuormittavan treenin. Aostalaakson treenireissulla puolestaan sitten toisesta jalasta takareiden lihakset menivät pahasti jumiin, voimat hävisivät ja polvi turposi. Muutenkin sillä reissulla koko olotila oli veltto ja flegmaattinen, niin fyysisesti kuin henkisesti. Ei vain pystynyt puristamaan itsestä irti kuin murto-osan.
Riittävää lepojaksoa ei ehtinyt tulla myöskään Andorran jälkeen ennen Aostalaakson kierrosta. Polven parannuttua menin tekemään vielä muutaman täysin turhan aika kuormittavan treenin. Aostalaakson treenireissulla puolestaan sitten toisesta jalasta takareiden lihakset menivät pahasti jumiin, voimat hävisivät ja polvi turposi. Muutenkin sillä reissulla koko olotila oli veltto ja flegmaattinen, niin fyysisesti kuin henkisesti. Ei vain pystynyt puristamaan itsestä irti kuin murto-osan.
Aostalaakson jälkeen sain onneksi jalan kuntoututettua juuri sopivasti PTL:ään, vaikka usko meinasikin välillä loppua. Neljän viikon aikana ei tullut kuin pari lyhyttä lenkkiä heitettyä, mutta melkein päivittäin kävin jumppaamassa altaassa jalkaa (ei vesijuoksua). PTL:n startissa kaikki näytti taas hyvältä.
Mutta PTL:ssä jo ekana aamupäivänä kurkku turposi, hengitys meni pihinäksi ja kurkusta alkoi irrota paksua keltaista puuroa yskänkohtausten lopuksi. Seuraavana päivänä vasemmassa keuhkossa alkoi tuntua kasvavaa painetta ja tuntui kun se olisi painunut kasaan. Eräässä pitkässä nousussa oli pakko pysähtyä ja huutaa vain täysillä. Onneksi olotila ei sitten enää loppukisassa pahentunut ja maaliin päästiin Juhan kanssa toisena. Näin jälkikäteen ajateltuna tuo on aika käsittämätön sijoitus tuolla kunnolla.
Heti maaliin päästyäni aloitin antibioottikuurin. Viikon kuluttua Torrissa hengitysteissä ei tuntunut enää mitään oireita. Mutta reilun vuorokauden jälkeen kisassa sitten nousikin kova kuume ja se kisa olikin sitten siinä. Koko kesä pelkkää sairaskertomusta.
Olen miettinyt nyt myös, kuinka paljon vuosien mittaan kasautunut rasitus on vaikuttanut ylirasitustilan kehittymiseen. Edelliskesän Alppien ylitys ja PTL+TOR-tupla varmasti painoivat edelleen alla, vaikka viime syksy tulikin otettua rauhallisesti. Kroonisen rasituksen kasautumisen voisi katkaista kevyellä välivuodella tai parilla, mutta vain kovimmilla jätkillä on siihen riittävää rohkeutta.
Vaikka koko viime kesä menikin penkin alle ja päädyin lopulta syvään ylirasitustilaan, niin tämä kokemus on ollut yksi parhaista omalla hölkkäurallani. Aika opettavaista tämä on ollut. Mitenkään varma en ole, että ylirasitustila olisi lopulta edes ohi. Joillakinhan paluu normaaliin harjoitteluun ylirasitustilan jälkeen ei edes onnistu. Elimistö ei enää vain palaudu normaaliin tilaan. Katsotaan, miten äijän käy.
Joko tämän jälkeen osaisi tulkita oman kropan signaaleja ja tuntemuksia oikeaan suuntaan? Epäilen. Tärkeintä onkin jatkossa pitää vain kunnon palautumisjaksoja ja täyttä lepoa ilman edes mitään höntsäilyä. Kuinka helpolta ja tutulta tuo kuulostaakin.
Joko tämän jälkeen osaisi tulkita oman kropan signaaleja ja tuntemuksia oikeaan suuntaan? Epäilen. Tärkeintä onkin jatkossa pitää vain kunnon palautumisjaksoja ja täyttä lepoa ilman edes mitään höntsäilyä. Kuinka helpolta ja tutulta tuo kuulostaakin.
Tänään jatketaan!
Eli harjoittelu kohti ensi kesän vuoristohaasteita voi nyt pikkuhiljaa alkaa.