Olen jo kauan haaveillut legendaarisen Dolomiittien Alta Via 1 -reitin juoksemisesta. Reitti löytyy aina listalta, kun nimetään kymmenen maailman kauneinta vaellusreittiä. Viime syksynä kuulin, että reitillä järjestetään kisa. Niinpä olin heti näppäimillä, kun kisan ilmoittautuminen aukesi. Annakin innostui lähtemään kisaan mukaan, kun huomasi keväällä olevansa hyvässä kunnossa. Lähdimme tekemään kisaa yhdessä Annan vauhdilla.
Kisareitin pituus piti olla alunperin 136km ja kokonaisnousua kertyä matkalla 11800m+. Lumitilanteen takia reittiä jouduttiin kuitenkin muuttamaan vielä muutama päivä ennen starttia. Reitin uusiksi spekseiksi ilmoitettiin 131km ja 10600m+. Saimme kuitenkin huomata kisan aikana, että todellisuudessa kisa oli pitempi. Omalla gepsilläni mitatut huoltopaikkojen välit heittivät järjestäjien ilmoittamiin lukuihin ainakin +10%. Yleisesti osallistujien omat gepsimittaukset osoittivat yli 140km ja lähes 11000m+.
Reitti oli vaativa mutta uskomattoman upea. Reitin nousut ja laskut olivat jyrkeämpiä kuin esim. UTMB:n reitillä. Pitkiä tunkkausnousuja ala "fasaaninousu" osui paljon matkalle, kaksi niistä vielä lumisina. Polun pinta oli yleisesti ottaen koko ajan joko pikkukiveä tai nyrkin kokoista kiveä. Mieleen muistuu vain yksi pehmeäpintainen alppinittyosuus. Reitillä olikin paljon kivikoita, lohkareikkoja ja pusikoita. Mielenkiintoinen uusi tuttavuus oli maan pinnalla labyrinttina risteilevät puun juuret, joiden välistä törrötti teräviä kiviä.
Kisareitti kulki pitkiä pätkiä korkeilla kallioseinämillä vain vajaa metrin levyisillä terasseilla. Noista ilmavista kohdista olisi ollut tipusta alas laaksoon useita satoja metrejä. Jossain paikoin turvana oli köysiä tai vaijereita. Muutamassa kohdin maa oli sortunut noilla terasseilla. Väsymyksen keskellä tuollaiset kuumottavat kohdat laukaisevat piristävän adrenaliiniruiskeen.
Myös pari pitkää tylsää hiekkatiepätkää ja asfalttipoikien spesiaali sattui reitille.
Kisalle antoi oman leimansa jopa kilometrien mittaiset lumikenttäjaksot. Onneksi lumi oli pehmeää eikä vaarallisen liukkaan jäistä. Joissakin lumipaikoissa turvaksi oli viritetty köysiä tai lapioitu lumeen polku tai portaita. Kaikesta huolimatta monissa lumikohdissa kohtalokas liukastuminen olisi johtanut pitkään liukuun alas, pahimmassa tapauksessa kivikkoon tai jyrkänteen reunalle. Jääraudat jätimme pakkaamatta reppuihin, kun kuulimme että sää pysyy reilusti plussan puolella myös yöllä.
Haastava reitti sopi meille mainiosti. Mitä enemmän rymyä, lunta ja könyämistä, sen parempi.
Kisan huolto oli minimaalinen verrattuna useimpiin muihin kisoihin. Huoltopaikoilla tarjolla oli vettä, redbullia, teetä, banaanin paloja, omenalohkoja, suklaata, pähkinöitä ja sipsiä, jos osasi sitä erikseen kysyä. Ei puhettakaan kolasta, mehusta, juustosta, salamista, leivästä, kekseistä, kuivahedelmistä tai pastasta tai muusta lämpimästä ruuasta. Aika vajareilla menimme Annan kanssa koko kisan, kun omat patukat alkoivat tökkiä jo varhaisessa vaiheessa. Vähät energiat vaikuttivat väistämättä kisan aikana vauhtiin ja mielialaan.
Monilla kilpailijoilla oli mukana vaimoja tai kavereita, jotka huolsivat heitä omilla eväillä eri huoltopaikoilla. Katselimme nälkäisinä sivusta, kun nämä nautiskelivat foccacioitaan, pitsan palojaan ja pastojaan. Pitkiin vuorikisoihin onkin muodostunut tällainen epäreilu kahdenkerroksen väkeä -asetelma.
Huoltopaikkojen henkilökunta oli ystävällistä ja avuliasta, mutta usein ihan hukassa. Huoltopaikka oli huonosti organisoitu, vähäinenkin tarjottava oli huonosti esillä tai vielä täysin avaamatta laatikoissa, reitin jatkopätkästä seuraavalle huoltopaikalle oli asiantuntevaa kommenttia, joka sitten osoittautuikin ihan höpönhöpöksi. Seuraavalla huoltopaikalla on tarjolla pastaa. Matka on 7km. (todellisuudessa 12km) Nousu on vain 350m ja sitten loppu on laskua.... Jep, redbullia ja bullshittia.
Reitin merkkaus oli pääpiirteittäin hyvä ja riittävä. Vain ekana yönä pitkällä lumijaksolla teimme pummin muutaman muun perässä, kun merkkaus oli risteävien polkujen keskellä puutteellista. Laskussa Passo Falzaregolle merkkaus oli olematonta, mutta suunnalla mentiin. Parissa kohdin myös tsekkasin suunnan gepsistä. Järjestäjien tarjoama viimeisin gepsijälki ei kuitenkaan vastannut aina maastoon merkattua reittiä. Varsinkin reitin loppupuolella ero näiden kahden välillä oli toistuvaa.
Kaikkeen pitää tietysti olla varautunut, kun ilmoittautuu mukaan ensimmäiseen editioon. Pieniä ja isompia puutteita ilmeni, mutta päällimmäiseksi jää kuitenkin positiiviset fiilikset.
Maisemat olivat upeat. Dolomiittien vuoret ovat ainutlaatuiset. Alppien ylitys reissulla, GTA:lla tämän muotoisia vuoria ei tullut vastaan.
Pääsin Annan kanssa onnelisesti maaliin ajassa 34h55. Aika pian ekana yönä reitin vaativuuden ja huollon puutteiden selvitessä tavoitteeksi tuli riskien minimoiminen ja maaliin pääsy. Aikatavoitteet karisivat vähitellen todellisen matkan selvitessä. Anna veti hyvällä tasaisella vauhdilla ja minä tulin perässä. Muutamassa kohdin nollaenergioilla taisin olla perässä vedettävä. Kaksi yötä meni meiltä molemmilta loistavasti liikkeessä ilman unta. Kummankin jalat pysyivät kunnossa. Vammoilta ja kaatumisilta vältyttiin. Olen todella ylpeä Annasta!
Tavoitteena minulla oli tehdä hyvä pitkä lajinomainen treeni. Kisasta tulikin hyvä täsmätreeni PTL:n kahdelle ensimmäiselle vuorokaudelle. Nyt aivoilla ja kropalla on taas muistissa, miltä tuntuu pysyä liikkeessä kahden yön yli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti