Oma suoritukseni oli kyllä surkea vitsi. Maailman pisin vuoristokisa ja kohtalokseni muodostui pitkä tasainen hiekkatie. Piriformis hitsasi kiinni iskiashermon kanssa. Ensin jumiutui pakara, sitten reiden ulkosyrjä, ja siitä pikkuhiljaa alas sääreen saakka, lopulta koko vasen jalka oli tunnoton ja voimaton. Tuo on ollut tuttu vaiva tasaisella juostessa kotonakin, muttei koskaan polulla tai mäkitreenien yhteydessä.
BV1:ssä lääkintähenkilö yritti hieroa ja ruhjoa piriformista ja koko jalkaa, muttei saanut sitä yhtään paremmaksi. Dropbagissa olleella lacrosse-pallollakaan ei lauennut jumit. Mut jätkä laukesi itkuun. Se oli siinä, vaivaiset 180km. Juha yritti vielä tsempata mukaan, raahustetaan tuo seuraava nousu vain pikkuhiljaa... Kyllä tuota puujalkaa olisi vielä voinut raahata pari päivää muttei 800km. Ei se siitä paremmaksi olisi tullut.
Kaivelin omasta dropbagista kaikkea mahdollista tarviketta Juhalle loppumatkaksi. Haikeat hei-heit, nähdään Atlantin rannalla.
