Courmayeur, Italia 12.-18.9.2010
Tor des Géants oli nimensä mukaisesti todellinen jättiläisten kierros! Kulissit kisan ympärille loivat Mont Blanc, Monte Rosa, Cervino, Gran Paradiso ja Rutor. Reitti oli tekninen, vaativa ja jopa julma mutta niin mielettömän kaunis. Korkeita vuoria, pitkiä jyrkkiä laskuja ja nousuja, ja hyvin vähän tieosuuksia. Jättiläisten kierros 335km ja 24000m+!
Järjestävä organisaatio Courmayeuer Trailers oli koonnut 1200 vapaaehtoista Aostan laaksoon ja sitä ympäröiville vuorille. Jokaista juoksijaa kohti oli siis neljä vapaaehtoista. Kaikki järjestelyt toimivat erinomaisesti ja helposti. Reitti oli merkattu hyvin maastoon. Ihmiset olivat aidosti lämpimiä ja ystävällisiä. Koko kisaa ympäröi mielettömän tiivis ja käsinkosketeltava tunnelma.
Lähdin kisaan ystäväni Laurent Sallen kanssa. Tarkoituksenamme oli juosta kisa yhdessä lähdöstä maaliin ilman mitään aikatavoitteita. Ainoana päämääränä oli maaliin pääsy. Koko kisa oli arvoitus kaikille osallistujille, koska kukaan ei ollut vielä osallistunut näin pitkään ja kokonaisnousultaan rankkaan nonstop-vuoristokisaan. Monilla oli kokemusta PTL:stä, mutta sekin on "vain" 240 km pitkä ja kokonaisnousua reitillä kertyy 18000m+. Kysymysmerkki oli myös Laurentin polvet, jotka kipeytyivät pahasti UTMB-kisassa. Hän sai vahvan lääkekuurin ja kolme kertaa päivässä ultraäänihoitoa kisojen välisen kahden viikon ajan. Kuinka polvet kestäisivät TDG:n?
Järjestävä organisaatio Courmayeuer Trailers oli koonnut 1200 vapaaehtoista Aostan laaksoon ja sitä ympäröiville vuorille. Jokaista juoksijaa kohti oli siis neljä vapaaehtoista. Kaikki järjestelyt toimivat erinomaisesti ja helposti. Reitti oli merkattu hyvin maastoon. Ihmiset olivat aidosti lämpimiä ja ystävällisiä. Koko kisaa ympäröi mielettömän tiivis ja käsinkosketeltava tunnelma.
Lähdin kisaan ystäväni Laurent Sallen kanssa. Tarkoituksenamme oli juosta kisa yhdessä lähdöstä maaliin ilman mitään aikatavoitteita. Ainoana päämääränä oli maaliin pääsy. Koko kisa oli arvoitus kaikille osallistujille, koska kukaan ei ollut vielä osallistunut näin pitkään ja kokonaisnousultaan rankkaan nonstop-vuoristokisaan. Monilla oli kokemusta PTL:stä, mutta sekin on "vain" 240 km pitkä ja kokonaisnousua reitillä kertyy 18000m+. Kysymysmerkki oli myös Laurentin polvet, jotka kipeytyivät pahasti UTMB-kisassa. Hän sai vahvan lääkekuurin ja kolme kertaa päivässä ultraäänihoitoa kisojen välisen kahden viikon ajan. Kuinka polvet kestäisivät TDG:n?
Väliaikoja ja hiukan untakin väliin:
La Thuile 17km 3h06
Valgrisenche 49km 11h05Cogne 102km 29h06 (unta 2h30)
Donnas 149km 44h52 (unta 1h30)
Niel 186km 61h46 (unta 2h)
Gressoney 200km 68h24 (unta 2,5h)
Cretaz 236km 84h10 (unta 5h)
Ollomont 283km 107h16 (unta 3h)
Courmayeur 334km 128h41
Kisan aikana nukuin n. 16 tuntia. Usein uni oli katkonaista ja levotonta. Ainoastaan Cretazissa nukuin viisi tuntia yhtäjaksoisesti kertaakaan välillä heräämättä. Tarkoituksenamme oli silloin nukkua vain kolme tuntia, mutta koska sängyt sijaitsivat Cretazin huoltopaikalla elokuvateatterin hämärässä salissa ja salin loistava akustiikka söi menevien ja tulevien juoksijoiden kolinat sekä kuorsaukset, tuhinat ja unissa puhumiset, nukuimme erinomaisesti. Yleensä makuusaleissa oli melko levotonta ja äänekästä, puhetta, naurua, kännykän piippausta sekä reppujen ja laukkujen säätämisestä aiheutuvaa meteliä. Korvatulpat tosin onneksi vaimentavat osan äänistä. Toinen loistava nukkumispaikka oli Nielissä, jossa lepopaikat oli sijoitettu yksityiskodin kahden hengen makuuhuoneisiin.
Minulla taas oli kisan aikana kaksi vaikeaa hetkeä. Ensimmäinen oli maanantaina noustessamme reitin korkeimmalle kohdalle Col Losonille. Väsymys ja unen puute alkoivat jo painaa, polttava aurinko hiillosti, ja olisiko korkeudellakin (3296m) ollut jotain vaikutusta. Viimeiset sata nousumetriä olivat todella hitaita. Toinen vaikea hetki osui loputtomalta tuntuneeseen lähestymisnousuun Col Malatralle. Edellä menevien keinuvien jalkojen tuijotus alkoi hypnotisoida minua ja tunsin pyörrytystä. Tietysti alla vaikutti myös väsymys sekä energian ja nesteen puute. Onneksi pyörrytys meni nopeasti ohi, kun tankkasin ja jätin väliä edellä menevään enkä enää tuijottanut hänen jalkojaan.
Kisa oli meille myös hyvä kulttuurimatka Aostan laaksoon. Jokaisella huoltopisteellä istuimme rauhassa alas ja jutustelimme järjestäjien ja muiden juoksijoiden kanssa. Taukohetkemme kestivät 30-50 minuuttia. Tutuistuimme lukemattomaan määrään paikallisia juustoja ja maistelimme erilaisia ilmakuivattuja lihoja (niin koti- kuin villieläintenkin lihoja). Opimme paljon muistakin paikallisista herkuista ja viineistä, historiasta, tavoista, maanviljelystä, metsästyksestä ja kielestä. Huoltopaikoilla turinoidessamme moni juoksija käväisi nopeasti tankkaamassa pisteellä ja jatkoi matkaansa. Usein ohitimme kuitenkin samat juoksijat ennen seuraavaa huoltopistettä.
Kaiken kaikkiaan kisa meni minulta läpi kuitenkin melko helposti. Jalkoihin ei tullut yhtään rakkoa, lihaksissa ei ollut mitään kipuja tai jäykkyyksiä, eivätkä polvetkaan kipeytyneet. Seuraavana päivänäkin kävelin normaalisti. Jalat eivät olleet yhtään kipeät. Valmistautuminen kisaan oli siis onnistunut. Talven ja kevään jättäritreenit sekä kesän pitkät treenit Alpeilla olivat purreet. Tietysti vuosien kokemus vuoristojuoksuista myös auttoi. Tai sitten koko kisa tuli otettua liian iisisti. Fyysisesti olin sellaisessa kunnossa, että loppuajasta olisi lähtenyt helposti 10-20 tuntia, jos olisin mennyt omaa vauhtiani. Mutta uskon, että leppoisalla asenteella, ihmisistä, maisemista ja koko tapahtumasta naatiskelulla oli suuri vaikutus maaliin pääsyyni. Vaikka kisa olikin fyysisesti todella rankka, se oli henkisesti helppo ja jopa miellyttävä. Aina oli aikaa poimia vaikka polun varrelta mustikoita ja puolukoita tai nauttia ylimääräinen vartti mustikkapiirakasta ja tuplaespressosta Rifugio Bonattilla.
Kisan aikana keskustelin paljon myös muiden juoksijoiden kanssa. Juoksimme Laurentin kanssa joskus pitkiäkin pätkiä muiden juoksijoiden kanssa yhtä matkaa. Se oli loistava mahdollisuus jakaa kokemuksia ja tuntemuksia. Belgialaisen Isabelle Ostin kanssa kuljimme kaksi mahtavaa viimeistä päivää yhdessä. Juoksijoiden yhteishenki tiivistyi upeasti päivä päivältä loppua kohden. Päätösjuhlassa minulla ja Laurentilla olikin sitten paljon tuttuja, niin juoksijoita kuin järjestäjiäkin, joiden kanssa jutella ja muistella kisaa. Uusia ystäviä tarttui tuliaisiksi paljon tältä kisaviikolta. Päällimmäisenä muistissa kisasta ovatkin juuri ihmiset ja heidän kanssaan jaetut hetket ja keskustelut, yhteiset kokemukset.
Kisa kulki upeissa maisemissa Alta Via 1:tä ja Alta Via 2 :ta seuraillen. Valitettavasti yöllä moni hieno paikka jäi näkemättä. Erityisesti mieleen on jäänyt kaikista paikoista ja maisemakuvista Alppien reunalla sijainnut Rifugio Coda. Sieltä etelään katsoessa aukeaa Italia tasaisena aakeena laakeena, mutta pohjoisessa Alpit jatkuvat loputtomina huippuina ja kaukaisuudessa häämöttävät mahtavat Mont Blanc, Cervino, Monte Rosa ja Gran Paradiso. Sinne täytyy palata joskus vielä omien lasten kanssa!
Kisaan starttasi 356 juoksijaa, joista maaliin pääsi 179. Oma sijoitukseni oli 80. Mutta ennen ylimääräisiä loppunaatiskelujamme Rifugio Bonattilta maaliin, sijoitukseni oli 70. Eli jos olisimme jatkaneet yhtä matkaa Isabellen kanssa maaliin saakka, sijoitukseni olisi ollut kymmenen pykälää parempi.
Kisaa suosi loistava sää. Vain ensimmäisenä yönä satoi kevyesti. Aurinko paistoi tai oli puolipilvistä. Muutamana iltapäivänä aurinko paistoi todella kuumasti. Yölläkään lämpötila ei laskenut pakkasen puolelle.
Laurent sai isot rakot jalkapohjiin jo ensimmäisenä yönä. Koskaan aikaisemmin hänelle ei ole tullut rakkoja yhteisissä pitkissä juoksuissamme. Huoltopisteiden lääkärit saivat kuitenkin ihmeitä aikaan. Kisan loppua kohti hänen molemmat jalkapohjansa oli teipattu jo kokonaan. Tämä tietysti hidasti juoksua alamäissä. Kahtena viimeisenä päivänä myös Laurentin kipeytyneet polvet hidastivat vauhtiamme. Viimeiseen laskuun Rifugio Bertonelta Courmayeuriin annoin Laurentille puolen tunnin etumatkan ja makoilin sen aikaa aurinkotuolissa, juttelin englantilaisen toimittajan kanssa ja nautiskelin kisan ainutta oluttani.
Minulla taas oli kisan aikana kaksi vaikeaa hetkeä. Ensimmäinen oli maanantaina noustessamme reitin korkeimmalle kohdalle Col Losonille. Väsymys ja unen puute alkoivat jo painaa, polttava aurinko hiillosti, ja olisiko korkeudellakin (3296m) ollut jotain vaikutusta. Viimeiset sata nousumetriä olivat todella hitaita. Toinen vaikea hetki osui loputtomalta tuntuneeseen lähestymisnousuun Col Malatralle. Edellä menevien keinuvien jalkojen tuijotus alkoi hypnotisoida minua ja tunsin pyörrytystä. Tietysti alla vaikutti myös väsymys sekä energian ja nesteen puute. Onneksi pyörrytys meni nopeasti ohi, kun tankkasin ja jätin väliä edellä menevään enkä enää tuijottanut hänen jalkojaan.
Kisa oli meille myös hyvä kulttuurimatka Aostan laaksoon. Jokaisella huoltopisteellä istuimme rauhassa alas ja jutustelimme järjestäjien ja muiden juoksijoiden kanssa. Taukohetkemme kestivät 30-50 minuuttia. Tutuistuimme lukemattomaan määrään paikallisia juustoja ja maistelimme erilaisia ilmakuivattuja lihoja (niin koti- kuin villieläintenkin lihoja). Opimme paljon muistakin paikallisista herkuista ja viineistä, historiasta, tavoista, maanviljelystä, metsästyksestä ja kielestä. Huoltopaikoilla turinoidessamme moni juoksija käväisi nopeasti tankkaamassa pisteellä ja jatkoi matkaansa. Usein ohitimme kuitenkin samat juoksijat ennen seuraavaa huoltopistettä.
Kaiken kaikkiaan kisa meni minulta läpi kuitenkin melko helposti. Jalkoihin ei tullut yhtään rakkoa, lihaksissa ei ollut mitään kipuja tai jäykkyyksiä, eivätkä polvetkaan kipeytyneet. Seuraavana päivänäkin kävelin normaalisti. Jalat eivät olleet yhtään kipeät. Valmistautuminen kisaan oli siis onnistunut. Talven ja kevään jättäritreenit sekä kesän pitkät treenit Alpeilla olivat purreet. Tietysti vuosien kokemus vuoristojuoksuista myös auttoi. Tai sitten koko kisa tuli otettua liian iisisti. Fyysisesti olin sellaisessa kunnossa, että loppuajasta olisi lähtenyt helposti 10-20 tuntia, jos olisin mennyt omaa vauhtiani. Mutta uskon, että leppoisalla asenteella, ihmisistä, maisemista ja koko tapahtumasta naatiskelulla oli suuri vaikutus maaliin pääsyyni. Vaikka kisa olikin fyysisesti todella rankka, se oli henkisesti helppo ja jopa miellyttävä. Aina oli aikaa poimia vaikka polun varrelta mustikoita ja puolukoita tai nauttia ylimääräinen vartti mustikkapiirakasta ja tuplaespressosta Rifugio Bonattilla.
Kisan aikana keskustelin paljon myös muiden juoksijoiden kanssa. Juoksimme Laurentin kanssa joskus pitkiäkin pätkiä muiden juoksijoiden kanssa yhtä matkaa. Se oli loistava mahdollisuus jakaa kokemuksia ja tuntemuksia. Belgialaisen Isabelle Ostin kanssa kuljimme kaksi mahtavaa viimeistä päivää yhdessä. Juoksijoiden yhteishenki tiivistyi upeasti päivä päivältä loppua kohden. Päätösjuhlassa minulla ja Laurentilla olikin sitten paljon tuttuja, niin juoksijoita kuin järjestäjiäkin, joiden kanssa jutella ja muistella kisaa. Uusia ystäviä tarttui tuliaisiksi paljon tältä kisaviikolta. Päällimmäisenä muistissa kisasta ovatkin juuri ihmiset ja heidän kanssaan jaetut hetket ja keskustelut, yhteiset kokemukset.
Kisa kulki upeissa maisemissa Alta Via 1:tä ja Alta Via 2 :ta seuraillen. Valitettavasti yöllä moni hieno paikka jäi näkemättä. Erityisesti mieleen on jäänyt kaikista paikoista ja maisemakuvista Alppien reunalla sijainnut Rifugio Coda. Sieltä etelään katsoessa aukeaa Italia tasaisena aakeena laakeena, mutta pohjoisessa Alpit jatkuvat loputtomina huippuina ja kaukaisuudessa häämöttävät mahtavat Mont Blanc, Cervino, Monte Rosa ja Gran Paradiso. Sinne täytyy palata joskus vielä omien lasten kanssa!
Kisaan starttasi 356 juoksijaa, joista maaliin pääsi 179. Oma sijoitukseni oli 80. Mutta ennen ylimääräisiä loppunaatiskelujamme Rifugio Bonattilta maaliin, sijoitukseni oli 70. Eli jos olisimme jatkaneet yhtä matkaa Isabellen kanssa maaliin saakka, sijoitukseni olisi ollut kymmenen pykälää parempi.
Kisaa suosi loistava sää. Vain ensimmäisenä yönä satoi kevyesti. Aurinko paistoi tai oli puolipilvistä. Muutamana iltapäivänä aurinko paistoi todella kuumasti. Yölläkään lämpötila ei laskenut pakkasen puolelle.
Reitillä oli kolmenlaisia huoltopisteitä: vesipisteitä, ruokapisteitä sekä basecampejä. Usein vesipisteillä oli myös upea kattaus monenlaista kiinteää ruokaa. Parhaat muistot huoltopisteiltä ovatkin juuri kahdelta vesipisteeltä, joissa yllätykseksemme olikin tarjolla mitä erikoisimpia paikallisia juustoja, lihoja ja muita herkkuja. Basecampeissa oli lisäksi tarjolla lämmintä ruokaa, usein pastaa ja vihanneskeittoa. Basecampeissa oli mahdollisuus nukkua pitempään kuin muilla huoltopisteillä, joissa lepoaika oli rajattu 1-2 tuntiin. Jokainen juoksija sai juoksunumeroa noutaessaan keltaisen putkilaukun, johon oli mahdollisuus laittaa esim. vaihtovaatteita ja omia eväitä. Tätä keltaista laukkua järjestäjät sitten kuljettivat aina basecampista toiseen odottamaan juoksijaa. Jokaisessa basecampissä annettiin puinen eläinaiheinen mitalin, jossa luki paikkakunnan nimi. Viimeisen mitalin sai maalissa Courmayeurissa. Hieno idea järjestäjiltä.
Tor des Géants oli mielettömän upea kokemus!
Lisää kuvia eli MORE PHOTOS
Video kisan startista
1 kommentti:
Uskomattoman hienon näköisiä paikkoja kaikissa jutuissa!Toivottavasti itsekkin joskus pääsisi...
Lähetä kommentti