Treenireissun tarkoituksena oli tutustua PTL-kisan tulevaan reittiin Annan kanssa. Ajattelimme koluta reitin välillä Les Houches - Orsieres neljässä ja puolessa päivässä (ma-pe). Juuri ennen reissua sain kuulla, että Col des Rousses'n jälkeisessä laskussa on vielä talven jäljiltä paljon jäätä ja lunta ja se on vaarallinen. Niinpä päätimme kiertää sen Col de Forclaz'n kautta.
Sää näytteli taas isoa roolia tälläkin reissulla. Kahtena ensimmäisenä päivänä aurinko helli meitä ja mikäs siinä oli kulkiessa. Vuoristotuuli vilvoitti välillä helteessä hikoilevia trailaajia. Mutta jo toisen päivän päätteeksi sää alkoi muuttua. Taivaalle kertyi tummia pilviä ja muutama pisarakin tuli niskaan ennen kuin pääsimme majapaikkaan. Illalla päätimme luopua keskiviikkoaamulle suunnittelemastamme nousemisesta Col Cormet'lle (2903m) mahdollisen huonon sään takia. Koko keskiviikon satoikin sitten rankasti tai todella rankasti. Lämpötila alkoi myös laskea ja tuuli yltyi voimakkaaksi ylempänä vuorilla.
Lähtiessämme nousemaan Morgex'sta (923m) kohti Col Serenaa (2560m) ukkonen alkoi jyrähdellä ympäröivillä vuorilla. Pysähdyimme Planavalissa (1785m) teelle ja sämpylälle. Katsastimme paikkaa myös sillä silmällä, jos siellä olisi ollut mahdollista yöpyä. Mutta ei, täytyi jatkaa vain nousemista yli Col Serenan seuraavaan laaksoon tai palata takaisin alas Morgex'hen. Päätimme jatkaa ylös ja eteenpäin kiihtyvästä ukkosmyrskystä huolimatta. Ukkosen jyrähdykset kaikuivat vuorista mielettömällä volyymilla. Vaistomaisesti kyyristyin hiukan jokaisen jyrähdyksen jäkeen. Salamoiden väli oli tiheimmillään alle 2 minuuttia ja ukkonen oli aivan päällä. Tyhmänrohkeasti vain nousimme polkua ylös hurjalla vauhdilla. Koskaan en ole nähnyt Annan painavan ylämäkeä edelläni sellaista vauhtia. Järkevää olisi ollut pysähtyä, suojautua ja odottaa ukkosen ohimenemistä, mutta siitä ei ollut varmuutta. Joskus ukkonen saattaa kestää pitkäänkin. Vettä satoi rankasti, tuuli oli todella voimakas ja hotellihuoneen lämpö seuraavassa laaksossa kuumotti jo poskia. Eteenpäin, vaikka siinä ei olisikaan mitään järkeä. Onneksi viimeisen kymmenen minuutin aikana huipulle ukkonen ei jyrähtänyt kertaakaan. Mutta heti laskeutuessamme alaspäin jyrähdykset jatkuivat. Koskaan en ole pelännyt niin paljon.
Torstaiaamuna taivas oli täysin pilvetön, mutta jo puolilta päivin pilvet olivat kerääntyneet ylös vuorille. Noustessamme Col de Menouvelle astuimme pilven sisään noin 2300 metrissä. Hassu ilmiö, kun ilman kosteus tiivistyy esimerkiksi hatun lippaan ja tippuu siitä vesipisaroina, mutta mitään ei kuitenkaan varsinaisesti sada. Polku Col de Menouvelle oli Italian puolella selkeä ja hyvin merkitty. Maisema vuoren Italian puoleisella etelärinteellä oli vihreä ja lempeä kaikesta harmaudesta huolimatta. Mutta maisema muuttui täysin Colin toisella puolella. Kuten tyypillistä, pohjoisrinne oli täyttä kivikkoa ilman kasvillisuutta. Hylätty, rikottu hissiasema kummitteli heti harjanteen Sveitsin puolella. Maisema oli kuin lumi- tai kivivyöryn runtelema. Lumiaidat lojuivat rikkinäisinä hujan hajan rinteessä. Kaikkea rojua ja roskaa oli ympäriinsä. Miljöö oli kuin kauhuelokuvasta.
Polkua ei enää ollut eikä myöskään mitään reittimerkintöjä tällä Sveitsin puolella vuorta. Näkyvyys oli vain vajaat 10 metriä harmaassa sumussa. GPS:stä ei ollut hyötyä. Signaali ja GPS:n tarkkuus oli heikko sään ja ympäröivien vuorien takia. PTL:n kartan mukaan reitti seuraili hissilinjan oikeaa puolta. Lähdimme laskeutumaan todella jyrkkää rinnettä hiukan pelonsekaisina, koska emme voineet nähdä, mitä kauempana edessä oli. Olisimmeko pian jonkin jyrkänteen reunalla? Yhtäkkiä vasemmalta puolelta kuului kivivyöryn äänet. Jähmetyimme paikoillemme. Kuuntelimme peloissamme, mitä seuraisi. Onneksi kivivyöry ei tullut lähelle vaan meni ohi kauempaa. Jo toinen äärimmäinen pelkokokemus parin päivän sisään. Laskeutumisemme alas laaksoon sai kummasti lisävauhtia.
Perjantaiaamuna pilvet nuolivat yhä laakson pohjia. Hyvillä mielin saatoimme lähteä kaupunkipäivän viettoon Lausanneen. Olimme nimittäin jo edellisenä päivänä päättäneet hylätä aikaisen herätyksen ja todella ilmavan nousun Col de Lanelle (3033m) ja Mont Rogneux'lle (3083m). Parin päivän aikana koetut pelottavat tilanteet olivat vieneet innon jatkaa juoksureissua. Ja olihan reitti Bourg St. Pierrestä Col de Lanen ja Mont Rogneux'n kautta Cabane de Millelle minulle jo tuttu viime vuoden Off Tour du Combin -reissulta.
Tämän reissun aikana Annalla kypsyi päätös luopua PTL-kisasta. Annan mielestä PTL on liian äärimmäinen, jotta siitä voisi nauttia. Kipua, unettomuutta, stressiä reitillä pysymisestä, mahdolliset hurjat sääolosuhteet... Annan mielestä motivaation täytyisi olla myös äärimmäinen ja intohimoinen. PTL tulee olemaan raju kisa, paljon rajumpi kuin Tor des Géants. Omalla huollolla täytyy pärjätä todella pitkiä pätkiä korkealla vuorilla. Usein reitti kulkee paikoissa, joissa ei ole polkua tai minkäänlaisia vuoristovaellusreittimerkintöjä. Reitti ei ole todellakaan mikään turistireitti. Mutta tämä on juuri sitä, mitä haluan. Ymmärrän hyvin Annan päätöksen ja ajatukset. Olen surullinen, että yhteinen unelma PTL:stä ei nyt toteudukaan. Ehkä unelma olikin vain minun, ei yhteinen.
Onneksi PTL-kisaan löytyi nopeasti Annan tilalle Juha Jumisko. Juhan kanssa heitettiin aiemmin kesällä reissu Mont Blancin ympäri. Juttu ja yhteinen huumori lensi tuolla reissulla. PTL:n kaltaisessa pitkässä joukkuekisassa on olennaista, että yhteinen kemia toimii ja takana on yhteisiä pitkiä pätkiä vuorilla.
Kaiken kaikkiaan reissusta on edelleen sekavat tunteet. Päällimmäisenä mielessä on pelottavat tilanteet ja Annan päätös luopua PTL-kisasta. Treenimielessä reissun anti oli hyvä. PTL-reitin alkuosaan tuli tutustuttua, vaikka pari nousua täytyikin jättää väliin. Pummeilta ei vältytty gepsistä ja kartan tarkasta lukemisesta huolimatta. Toivottavasti itse kisassa nuo pummikohdat pystyisi muistamaan ja välttämään. Tosin pimeällä liikkuminen tuo sitten oman vaikeutensa mukanaan. Neljän päivän aikana kuljimme 155km ja nousua kertyi 11000m+. Monet reitin pätkistä olivat todella vaativia, teknisiä tai hitaita turistireitteihin verrattuna. Unohtamatta erästä offroad-pätkää, jossa nousukulma oli reipaasti yli 45 astetta koko yli 400 nousumetrin ajan.
Muutama sana varusteista. Yleensä en kirjoita varusteista blogissani, koska roina on kuitenkin vain roinaa. Mutta tällä kertaa on pakko kommentoida "hengittäviä sadetakkeja". Oman kokemukseni mukaan kaikki huippu-hyper-super-über-kalvot Goretex, eVent, yms. päästävät sateen sisään aina jossain vaiheessa. (Nyt tarkoitan pitkään kestävää kovaa sadetta, en kevyttä kesäsadetta, jolloin parin tunnin lenkki menee pelkässä kerrastopaidassa.) Eikä muutosta varmasti tuo mainosmiesten hehkuttamat uudet Neoshellit tai Activeshellit. Paremminkin voisi puhua vain roiskevesitiiviistä takeista. Oma lukunsa on sitten myös saumat takeissa.
Oma ratkaisuni sadesäähän on käyttää "hengittämättömästä" muovista valmistettua kevyttä sadeponchoa. Kevyemmässä sateessa se toimii ihan pelkiltään. Rankkasateessa laitan ponchon alle vielä "kuoritakin" lämmittämään ja suojaamaan roiskevedeltä. Ja mikä parasta sadeponcho suojaa mukavasti myös repun. Tuuletus toimii yllättävän hyvin ponchon helmoista ja pienistä käsiaukoista. Kovalla tuulella tai alamäkiä juostessa reippaammalla vauhdilla tungen ponchon esim. repun lantiovyön alle, jolloin se ei lähde lepattamaan ja nouse ylös. Tuo huipputekninen ultrakevyt (80g) nanovaate maksaa alle 5 euroa ja löytyy jokaisesta turistirihkamakaupasta Chamonix'sta. Kestävämmästä materiaalista tehty merkkiponcho ei tuo lisäetua, vain lisää hintaa ja painoa. Halpisponcho on kestänyt minulla jo useamman pitkän reissun ilman vaurioita.
Helpon toimivan ratkaisun sateenpitäviksi hanskoiksi olen löytänyt kumisista siivous/tiskaussormikkaissa. Ne eivät hengitä, mutta eivät myöskään päästä vettä läpi. XL-koon alle mahtuu sopivasti vielä ohuet merinopossumsormikkaat. Kun vielä löytyisi jostain xxxl-koko, niin saisi mahtumaan alle paritkin sormikkaat tai vielä parempi olisi rukkasmalli. Kärsin todella pahasti kylmistä käsistä. Löytämissäni työrukkasissa on liian leveät helmat, joista sade virtaa helposti sisään. Ultrakevyt huipputekninen saumaton siivoussormikaspari löytyy lähikaupan hyllyltä reilulla eurolla. Ja mikä parasta siivoussormikkaissa, ne ovat upean kirkkaan keltaiset!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti