Tämä kisa on ollut minulla pikkupojan unelmana jo vuosia. Useita kertoja olen myöhästynyt muutamalla minuutilla kisailmoittautumisessa tai systeemi ei ole vain hyväksynyt ilmoa syystä tai toisesta tai arpa ei ole suosinut. Tänä vuonna laitoimme yhteisarvan Annan kanssa. Molemmat tai sitten ei kumpikaan. Kuinka ollakaan onni suosi ja olimme 300 onnekkaan joukossa, jotka 1500 esi-ilmoittautuneesta pääsi mukaan.
Travesera järjestettiin jo 13. kerran. Perinteikäs reitti on 74km ja kokonaisnousua kertyy 6450m+. Suurin osa kisasta kulkee Picos de Europan kansallispuistossa. Reittiä pidetään Espanjan vuoriultrien haastavimpana.
Reitti osoittautui vielä rajummaksi kuin kisavideoilta tai -rapsoista saattoi aistia. Reitillä oli ihan järjettömiä loputtomia pystysuoria tunkkauksia. Edes PTL:ssä ei ole tullut tuollaisia vastaan. Nousut eivät olleet mitään kiemurtelevaa serpentiinipolkua vaan suoraa tunkkausta kohtisuoraa ylöspäin. Vertailuna Fasaaninousu on loiva. Vastaavasti myös alamäet olivat yhtä jyrkkiä. Useat kiipeilypätkät täydensivät kyllä upean reitin. Italiassa nuo luokiteltaisiin jo via ferrataksi. Yksi pystysuora kettinkipätkä oli aivan jäätävä. Suoraa pudotusta alaspäin oli useita satoja metrejä.
Lunta oli tolkuttoman pitkiä pätkiä. Tänä vuonna oli kuulemma erityisen paljon, koska toukokuussa oli satanut paljon lunta. Lumi oli pääasiassa pehmeää. Me juoksimme reippaasti lumiset reittipätkät ohitellen juoksijoita. Suurin osa näytti kokemattomilta lumessa kahlaajilta. Talven lumirymyt rocks! Jääraudat oli pakko laittaa yhdessä lumisessa seinäjyrkässä nousussa. Pienikin lipsahdus oli olisi ollut fataali.
Alusta oli pääosin kivistä ja teknistä. Helposti juostavaa pehmeää polkua ei ollut kuin muutama kilometri reitistä. Loppulaskun brutaali 700 vertikaalimetriä vanhaa Rooman valtakunnan aikaista teräväkivistä polkua kruunasi reitin.
Kisaan lähdin jo ennalta apuajajan asenteella, yrittäisin auttaa Annaa mahdollisimman pitkälle. Tiesin Annan olevan uskomattoman kovassa kunnossa ja vitsailinkin jo etukäteen Annalle podium-paikasta. Minulle tämä kisa tulisi toimimaan yhtenä pitkänä harjoituksena kohti Pyreneitä. Aika pian kuitenkin selvisi, että Annalla kulki todella kevyesti ja minusta ei ollut hänelle edes vetoavuksi. Anna lensikin sitten Urriellun majan jälkeen täysin omaa vauhtiaan.
Oma palautumiseni Girohaasteen jäljiltä oli pahemmin kesken, mitä olin osannut odottaa. Kroppa ei vain suostunut puristamaan kovemmilla tehoilla. Jalat oli ok, pää oli mukana ja nautin joka hetkestä, mutta joku sisäinen rajoitin oli päällä, mukavuusalueella mentiin. Missään vaiheessa ei tuntunut pahalta, meno oli helppoa, kolmen tunnin yhtämittainen tunkkauskin tuntui mukavalta. Hyvä ja luottavainen mieli tuosta kisasta kuitenkin jäi! Tuota Traveseran tasaista vauhtia pystyn kyllä pitämään yli kymmenen päivää putkeen. Nyt vain järkevästi viimeiset viisi viikkoa ennen Pyreneitä.
Anna sijoittui oman sarjansa kolmanneksi eli pääsi podiumille. Annalla oli upea 40km:n loppukiri ja vaiherikas takaa-ajo. Harmi, että tuon suorituksen arvon vain harva Suomessa oikeasti ymmärtää.
Kaunein vuorikisa missä olen mukana ollut!
