Tor des Géants 2011

11.-18.9.2011 Courmayeur, Italia

332km   24000m+

Kisaan starttasin ystäväni Laurent Sallen kanssa. Viime vuoden Tor des Géants -kisan jälkeen olimme vakuutelleet perheillemme, että me lopetamme nämä kisat, nyt on aikaa perheelle. Mutta ei mennyt kuin pari viikkoa niin rupesimme puhumaan, että mitäs jos ensi vuonna...  Lähtökarsinassa olikin taas yhdessä valmiina kisaan Laurent ja Janne, Team Mountain Flowers.

PTL-kisan (330km/24000m+) jälkeen oli vain kaksi viikkoa aikaa palautua Aostan laakson kierrokseen. Heti PTL:n jälkeen jalat tuntuivat hyviltä, ei kipuja, vammoja eikä rakkoja. Kisojen välissä kävin juoksemassa muutaman lenkin ja jalat vaikuttivat hyviltä. Mutta miten elimistö reagoisi TDG:n rasitukseen? Etukäteen arvelin, että ensimmäinen kisavuorokausi tulisi olemaan vaikea, mutta sen jälkeen helpottaisi, kun elimistö sopeutuisi taas menemiseen. Ja juuri niin kisassa sitten kävikin. Mahassa ja rinnassa oli kaikenlaisia epämääräisiä kipuja ja tuntemuksia, mutta onneksi ne hellittivät ensimmäisen päivän jälkeen. Kisan edetessä rasitus alkoi painaa normaalia enemmän totaalisena väsymyksenä, haluna nukkua. Tällaista tunnetta en ole aiemmin kokenut. Omana vahvuutenani pidän juuri vähillä unilla selviämistä. Mutta taisi tuo edeltävä PTL vielä painaa melko lailla.  

Col Loson 3300m

Laurentin jalkapohjiin kehittyi jo heti ensimmäisenä päivänä pahat rakot. Matkan teko oli hänelle tuskaista ja kisasta katosi häneltä samalla nautinto. Parilla huoltopaikalla ensiapuhenkilökunta teki ihmeitä ja teippasi Laurentin jalat suht juostavaan kuntoon. Mutta siinä välissä eräällä huoltopaikalla yksi puoskari teki peruuttamatonta tuhoa jaloille repimällä jalkapohjasta isot palat nahkaa pois. Ylämäet Laurent meni edelleen lentäen, mutta alamäet olivat erittäin tuskallisia. Odottelinkin Laurentia usein kivellä istuen alempana laaksossa.

Laurentin jalkoja "hoidetaan".

Omat jalkani toimivat moitteettomasti koko reissun. Kisan jälkeisinä päivinäkin jalat tuntuivat normaaleilta. Mitään vammoja, rakkoja tai kipuja jaloissa ei ollut. Kevään ja kesän raju treeni kantoi nyt hedelmää.

Kisan toiseksi viimeisen laskun alas Col Malatralta (2936m) ajattelin nauttia ja juosta täysillä Rifugio Bonatille (2033m) ja odotella siellä rauhassa Laurentia kaffen ja mustikkapiirakan kanssa. Olin pudotellut vauhdikkaasti 600m-, kun yhtäkkiä toisesta sieraimesta alkoi valua verta valtoimenaan. Äkkiä vain tuppoa sieraimeen. Siihen se vauhdikas lento sitten loppui. Taisi kisojen yhteisrasitus jo näkyä tuossakin. 

Sää oli suotuisa koko kisan ajan. Ensimmäisenä iltana ukkonen jyrähteli hetken aikaa, mutta ei haitannut kisan kulkua. Koko ensimmäisen yön satoi vettä enemmän tai vähemmän. Maanantaista perjantaihin saimme sitten kulkea upean sinisen taivaan alla ja yöllä nauttia kirkkaista tähdistä ja valtavan kokoisesta kuusta. Tosin lämpötila päivällä oli hellelukemissa lähellä +30 astetta. Sää muuttui lauantaina sateisemmaksi ja kylmemmäksi. Sunnuntaina tuoretta lunta oli jo 1800 metrin korkeudella. Eli olimme aika onnekkaita sään suhteen.

Tor des Géantsin reitti on kaunis. Se kulkee monin paikoin melko villeissä paikoissa, joita ei ole vielä turismi, laskettelurinteet ja hiihtohissit pilanneet. Pitkiä pätkiä mennään, etteivät edes lehmät laidunna rinteillä. Vastakohtana on sitten välillä yllättävänkin pitkät siirtymät asfalttiteitä pitkin. Kisan reitti tarjoaa parhaimmillaan pieniä kirkkaina kimmeltäviä järviä ja huikeita vuoria kauas silmän kantamattomiin. 

Kisan aikana nukuimme 16 tuntia eli kolme tuntia enemmän kuin viime vuonna. Kisan kuudessa isossa basecampissa oli mahdollista nukkua kuinka paljon vain halusi. Muilla huoltopisteillä ja vuoristomajoilla nukkuminen oli rajattu kahteen tuntiin. Monissa noissa pienemmissä huoltopaikoissa järjestäjät tosin olisivat joustaneet kahden tunnin säännöstä, mutta olimme itse ehdottomia. Muutamassa huollossa tuli yllätyksenä, että nukkumisjärjestelyitä oli muutettu viime vuoden kisasta. Esimerkiksi lämmin sisätila oli vaihtunut kylmään ulkotelttaan. Olin varustautunut matkaan korvatulpilla ja silmälapuilla.

Väsyneet juoksijat ovat nukahtaneet pöytään.

Alkumatkasta basecampeissa oli mahdotonta nukkua, koska juoksijoita tuli ja meni, porukka keskusteli kovaan ääneen, puhelimet piippasivat, varusteita säädettiin jne. Ensimmäistä kertaa yritimme nukkua Cognen (102km) basecampissa maanantaina iltapäivällä. Siihen mennessä olimme tehneet matkaa 28 tuntia.  Meno isossa liikuntasalissa oli kuitenkin aivan liian meluisaa ja levotonta, jotta nukkumisesta olisi tullut mitään. Kieriskelimme laverilla 2,5 tuntia, kunnes jatkoimme matkaa vihaisina ja väsyneinä. Päätimme nukkua seuraavaksi vain rauhallisimmilla vuoristomajoilla, vaikkakin vain pari tuntia kerrallaan.

Nukuin kisan aikana seuraavasti:

• Rifugio Dondena 2h, lämmin pimeä 10 hengen huone, puhtaat valkeat lakanat, hyvää unta

• Lago Vargno 2h, lämmin iso huone, n. 16 henkeä, melko hyvää unta

• Niel 2h, kylmä 6 hengen teltta, sängyt, liian vähän peittoja vaikka kaikki kamat päällä, katkonaista unta

• St Jacques, 2h, jaettiin kahdestaan hiljainen 4 hengen huone, hyvää unta

• Cretaz, 4h,  iso pimeä liikuntasali, rauhallinen meininki, hyvää unta

• Ollomont, 4h, iso lämmitetty huoltoteltta, välipressun takana juoksijoiden huoltoa, meteliä, mutta riittävän väsynyt, suht hyvää unta  

 

Lepotauko Col Losonille nousussa

Huoltopisteillä oli tarjolla monenlaista ruokaa ja juomaa: rusinoita, luumuja, aprikooseja, tuoreita appelsiini- ja sitruunalohkoja, keksejä, suolakeksejä, suklaata, kakkua, leipää, juustoja, salamia, ilmakuivattua kinkkua, vettä, kolaa, kahvia, teetä, keittoa, olutta, viiniä... Basecampeissa sai lisäksi lämmintä ruokaa, pastaa ja/tai riisiä parillakin kastikevaihtoehdolla tarjottuna, kananmunia, tonnikalaa ja jossain jopa salaattia. Matkan varrella oli myös paikallisten itse pystyttämiä epävirallisia juomapisteitä, joissa tunnelma oli lämmin ja kannustusta riitti.

Alkumatkasta oli silmiinpistävää, kuinka juoksijat viipyivät vain hetken huoltopisteillä ja kiirehtivät hätäillen eteenpäin. Meininki oli kuin maratonkilpailuissa. Luulen, että moni noista hätähousuista keskeytti myöhemmin kisan. Me nautimme Laurentin kanssa  huoltopisteiden suomasta lepotauosta rauhassa, tankkasimme kunnolla ja juttelimme ihmisten kanssa. Loppua kohden huoltopaikkojen tunnelma onneksi rauhoittui. Kenelläkään ei ollut enää kiire.

Rifugio Deffeyes

Muutamassa huollossa oli perustarjonnan lisäksi paikallisia erikoisuuksia, esim. kinkkuja, verimakkaraa, juustoja tai kakkuja. Tämä kisa olikin samalla taas kulinaristinen matka Aostan laaksoon.

Saint Rhémyn kinkkua on valmistettu jo 1300-luvulla.

Lago Vargnon huollossa oli juoksijoille tälläkin kertaa tarjolla barbeque. Valitettavasti jatkoimme matkaa sieltä liian aikaisin. Grillikylki, makkarat ja pihvit olisivat olleet valmiit vasta tunnin kuluttua lähdöstämme. Onneksi ehdin saada kuitenkin maistiaisen kyljyksestä.

Huoltopaikoissa oli usein sama henkilökunta kuin viime vuonna. Saimme Laurentin kanssa monissa paikoissa erityisen lämpimän vastaanoton, kun meidät muistettiin edelliseltä kerralta. Kaipa me juttelimme niin paljon järjestäjien kanssa ja olimmehan aika outo näky, ystävykset Ranskasta ja Suomesta. Ja minä se kummajainen, pohjoinen kaveri, eskimo, josta täytyi oikein erikseen ottaa valokuvakin. 

Erityisen lämpimät muistot liittyy molemmilta kerroilta Bivacco R. Cleirmontin huoltoon. Mukavia välittömiä ihmisiä ja erityisen hyvää ruokaa! Molemmilla kerroilla satuimme sinne lounasaikaan, jolloin meille tarjottiin järjestäjien itselleen tekemää lounasta, mielettömän hyvän makuista polentaa, tuoretta leipää, juustoja, makkaroita ja vahvaa tummaa kahvia.

Ja vielä tätä syö ja juo hyvin -osastoa: minulle on tullut tavaksi nauttia aina Rifugio Bonatilla tuplaekspresso ja palanen mustikkatorttua. Eikä tämäkään kerta tuonut poikkeusta.

Monella juoksijalla oli mukana kisassa omia huoltojoukkoja. Osa apureista huolsi juoksijaansa vain virallisilla huoltopisteillä, mutta osa tarjosi ruokaa, vaihtovaatteita, kenkiä, lääkintäapua ja henkistä tukea missä tahansa reitin varrella. Sääntöjen mukaan tämä on kiellettyä, mutta itse en nähnyt, että asiaan olisi puututtu millään tavalla.

Itse vedän rajan jo siihen, että minua ei huolla kukaan edes virallisilla huoltopaikoilla. Minulle iso osa tällaisia monipäiväisiä kisoja on se, että olen itse vastuussa itsestäni. Kisat ovat jatkuvaa oman olotilan tarkkailua, väsymyksen, ravinnon, juoman, sään, vaatetuksen ja muiden varusteiden arviointia ja analysointia, omia itsenäisiä ratkaisuja ja niistä vastaamista.

Merkille pantavaa tänä vuonna oli, miten paljon juoksijat käyttivät matkailuautoja ja henkilöautoja nukkumiseen. Lämpimässä matkailuautossa omassa rauhassa nukkuminen on hiukan eri asia kuin järjestäjän tarjoamassa kylmässä teltassa tai meluisassa levottomassa liikuntasalissa nuokkuminen. Lisäksi heidän oli mahdollista nukkua aina silloin, kun kisan reitti sattui tulemaan tien läheisyyteen. Tämä asetti kilpailijat aika erilaiseen asemaan. Kisassa olikin siis kaksi täysin erilaista sarjaa: karavaanarit ja me muut, järjestäjien tarjoamissa sängyissä pilkkineet.

Gressoneyn basecamp

Aika hurjia juttuja kuulin kisan aikana oikomisista ja jopa auton käyttämisestä reitillä. Monissa paikoissa reitillä oli pitkiä pätkiä, joissa ei ollut minkäänlaista kontrollipistettä. Osassa niistä olisi ollut erittäin helppo huijata.

Maalissa olimme Laurentin kanssa perjantai-iltapäivänä. Aikaa käytin Jättiläisten kierrokseen tänä vuonna 125h22min eli yli kolme tuntia vähemmän kuin viime vuonna.  Maaliin yli 500 juoksijasta pääsi tasan 300. Virallisella tuloslistalla sijoitukseni on 95, mutta itse en anna paljon arvoa tuolle listalle. Niin erilaisilla huolloilla ja tuella porukka finisher-liivinsä hankki. Mutta tärkeintä on, että saavutin kauden tavoitteeni: pääsin maaliin kahdessa maailman pisimmässä ja rankimmassa nonstop-vuoristojuoksukisassa kuukauden sisään. Ja molemmissa kisoissa oli hauskaa!

Lisää kuvia eli more photos