La Petite Trotte à Léon 2011

22.-27.8. Chamonix, Ranska

Reilu viikko on nyt kulunut maaliin tulosta. Tunteet ovat pinnassa edelleen. Ajatukset harhailevat usein kisaan kesken arkisten askareiden ja työpäivän. Tunnelmat ja tuokiokuvat nousevat kirkkaina mieleen. Järkevä kronologinen raportti suuresta seikkailusta tuntuu vaikealta kirjoittaa. Mitä kisasta sitten päällimmäisenä nousee mieleen? Ihmiset ja vuoret, ehdottomasti.

Ihmiset

Joukkuekaveri Supermies-Juhan kanssa huumori ja juttu lensi koko kisan ajan. Höpötystä, naurua ja joskus sadatteluakin riitti tasaisena virtana. Tietysti hiljaisia hetkiäkin matkaan mahtui, mutta kyllä meillä pojilla oli hauskaa. Tämä ei taida jäädä viimeiseksi yhteiseksi seikkailuksi. Ensi kesän traileista oli pieniä tuulahduksia ilmassa jo kesken PTL-kisan ...

Vuoristomajoilla ja muilla huoltopaikoilla juttelimme paljon ihmisten kanssa. Ihmiset olivat lämpimiä ja aidosti kiinnostuineita meistä. Hakeuduimme aktiivisesti muiden seuraan emmekä vain käpertyneet omiin oloihimme, vaikka kuinka olisi väsyttänyt. Aina oli aikaa pysähtyä polulla juttelemaan paikallisten kanssa ja rapsuttamaan isännän koiraa. Tai kiittää ravintolan cheffiä kädestä pitäen. Tai heittää pientä flirttiä vuoristomajan emännän kanssa. Ihmettelimmekin, miten me suomalaiset sisäänpäin kääntyneet tuppisuut olimme enemmän äänessä sekä polulla että huoltopaikoilla kuin nuo sosiaaliset ja puheliaat ranskalaiset ja italialaiset.

Muita joukkueita näimme kahden ensimmäisen päivän aikana tasaisesti, mutta kisan edetessä yhä vähemmän ja vähemmän. Muutaman joukkueen kanssa törmäsimme säännöllisesti polulla ja vuoristomajoilla. Välillä toinen joukkue meni ohi, kun pidimme taukoa ja päinvastoin. Varsinaista kilpailuasetelmaa ei muodostunut, vaikka välillä vitsailimmekin Juhan kanssa, kuinka kotisohvilla seurataan jännittyneinä Eurosportin ympärivuorokautista livelähetystä ja kommentaattorit spekuloivat joukkueiden sijoituksia ja taktiikoita. Joukkueiden välille muodostui kisan loppua kohti vahva solidaarisuus. Viimeisenä yönä otimme vuoristomajalta peesiin mukaan ranskalaisjoukkueen ja syöksyimme yhdessä lumimyrskyyn. 

Isossa UTMB-tapahtumassa toimi erillään oma PTL-kisan organisaatio, johon kuului viitisentoista ihmistä viikon ajan. Heitä tapasimme huoltopaikoilla kylissä. He myös soittelivat meille useampaan kertaan ja kyselivät sijaintiamme, kun gps-lähettimemme ei toiminut kunnolla. Myös järjestäjien ja osallistujien välille syntyi tiivis yhteishenki. Muutamat järjestäjistä tunsin jo etukäteen henkilökohtaisesti ja sain myös muutaman uuden kaverin. Kiitos vielä järjestäjille maailman kovimman nonstop-vuoristojuoksukisan järjestämisestä.

Viime vuonna palatessani Tor des Géants -kisasta (TDG 335km/24000m+) Courmayeurista PTL-kisapomo Jean-Claude Marmierin kyydissä kysyin häneltä, mitä on enää Tor des Géantsin jälkeen. Mitä lyhyempi PTL voi enää tarjota? (PTL 2010 oli 240km ja 18000m+.) Marmier vastasi: "Me voimme tehdä PTL.stä vieläkin kovemman, täytyy miettiä..."

Järjestäjät ilmoittivat kisan pituudeksi 300km ja kokonaisnousuksi 25000m+. Kisan aikana gepsini näytti reitin pituudeksi kuitenkin yli 340 km. Nyt kisan jälkeen analysoituani gps-tiedostoja eri ohjelmilla kulkemamme reitin pituudeksi muodoistui noin 330km ja kokonaisnousuksi n. 24km+. Muutkin joukkueet olivat saaneet samoja lukuja gepseillään.

Erityisesti kisasta jäi mieleen viimeinen ilta ja yö Cabane de Susanfella. Ensimmäinen joukkue oli jo jatkanut suoraan yli Tête des Ottansin. Myös meitä hoputettiin jatkamaan eteenpäin pysähtymättä vuoristomajalle. Näin olisimme ehkä ehtineet ennen lumimyrskyä ylittämään Tête des Ottansin. Mutta olimme olleet jo liikkeessä 18 tuntia ja kaipasimme kunnon taukoa, lämmintä ruokaa ja lepoa. Eikä ajatus Tête des Ottansille nousemisesta myrskyn pelko puserossa houkutellut. Niinpä jäimme tuvan lämpimään odottelemaan illallisen tarjoilemista. Vesisade alkoikin melkein välittömästi. Illan aikana majalle saapui muita joukkueita, jotka kertoivat myrskyn nousseen. Illan aikana tunnelma tiivistyi joukkueiden kesken ja juttu lensi. Olimme kaikki pienen vuoristomajan lämpimässä ulkona riehuvan lumimyrskyn saartamina.  Olimme kuin yhtä suurta yhteistä PTL-joukkuetta.

Järjestäjät eivät antaneet lupaa jatkaa Tête des Ottansin kautta ennen kuin aamu olisi valjennut ja ennen kuin he voisivat tehdä arvion, ovatko nousu ja harjanne turvallisia. Lumiraja oli ennusteen mukaan 1800 metrissä.  Kisaa olisi mahdollista jatkaa matalammalla kulkevaa 10-15 km pitempää varianttia pitkin. Nousua olisi myös enemmän. Päätimme jatkaa tuota varianttia myöten, koska nousu Tête des Ottansin kautta olisi joka tapauksessa epävarmaa aamulla ja halusimme jatkaa jo yöllä eteenpäin. Eihän tänne ollut nukkumaan tultu. Painuimme petiin kahdeksalta, herätyskello soimaan yhdeltä ja liikkeelle kahdelta. Mukaan matkaamme majalta lähti ranskalaisjoukkue, joka myös halusi olla Chamonix'ssa lauantaina hyvissä ajoin.  

Erityisen lämmin muisto jäi vielä eräistä opiskelijoista Rifugio Lac Merdeux'lla. Kysyin aikaisemmin Morgex'ssa kisan järjestäjiltä, onko uusi vuoristomaja avattu jo lähellä Lac Merdeux'ta. Järjestäjät varmistivat asian muutamalta paikalliselta italialaiselta: jep, kyllä, maja on auki. Tiesin, että yliopiston opiskelijat ovat rakentaneet kesäisin uutta majaa vuodesta 2008 lähtien ja se olisi vain viimeistelyä vaille valmis. Maja ei sijaitse aivan kisareitillä mutta järkevän lisälenkin päässä. Päätimme syödä ja yöpyä siellä. Ukkosmyrsky iski päälle Lac Merdeux'lle noustessamme. Kaksi salamaa iski peräkkäin aivan lähelle, ja heittäydyimme pitkäksemme maahan. Painoimme sateessa vain nousua eteenpäin kohti läheistä maataloa. Sen pihassa kysyimme kahdelta nuorelta vuoristomajasta. He kertoivat majan aukeavan vasta ensi kesänä. Nyt siellä olisi vain parikymmentä opiskelijaa viimeistelemässä rakennusta. He olivat itse opiskelijoita ja myös menossa sinne. Olimme kai niin surkean reppanan näköisiä, että he lupasivat meille yösijan keskeneräiseltä majalta. Majalla meidät otettiin lämpimästi vastaan. Me olimme kuulemma vuoristomajan ensimmäiset turistit. Meille tarjottiin sama runsas illan menu kuin muillekin: keitto, alkupalat ja lämmin ruoka, viinistä kieltäydyimme kohteliaasti. Kitara soi ja opiskelijat lauloivat ja tanssivat vielä pitkälle iltaan meidän nukahtaessamme yksityiseen dormiimme. Kun yhden jälkeen yöllä heräsimme ja hipsimme mustaan yöhön, bileet olivat juuri loppuneet.

Maaliin tulimme vain pari minuuttia UTMB-voittajan Kilian Jornet'n jälkeen. Saapuessamme kaupunkialueelle kaksi moottoripyöräpoliisia otti meidät suojiinsa ja saattoi meidät kohti keskustaa. Chamonix'n kadut olivat täynnä hurraavia ihmisiä. Edessä ei näkynyt tietä, mihin juosta, vain ihmismeri, joka väistyi viime hetkellä edestä. Juoksimme viimeiset pari kilometriä maaliin täysillä. Yli kolmesataa kilometriä vuoripolkuja, kivikoita ja kallioseinämiä ei tuntunut missään. Me lensimme. Maalissa saimme juhlallisen vastaanoton. Median salamavalot räpsyivät neljässä rivissä, kuuluttaja pauhasi, ja meitä esiteltiin kaikkiin suuntiin. Yleisö huusi ympärillä.  Meitä oltiin viemässä jo haastatteluun Kilianin kanssa, mutta onneksi PTL:n järjestäjät nappasivat meidät takavasemmalle. Haastattelussa olisi voinut lentää melko levotonta juttua. Melkein kaikki taisivat luulla, että olimme UTMB-kisan kakkonen ja kolmonen. Mutta olimmekin PTL:n kakkosia, parempi niin.

Eikä harmita yhtään, vaikka hävisimme Kilianille pari minuuttia. Annoimmehan hänelle etumatkaa neljä päivää.


Villit ja vapaat vuoret

PTL kulki suurimmaksi osin paikoissa, joita eivät täyttäneet turistit, reittiviitat eivätkä opastemaalit. Reitillä oli pieniä polkuja, joita ei ollut vielä tallattu rollaattoribaanaksi.  Oli myös pitkiä poluttomia osuuksia, joissa meinasi usko loppua omaan suunnistustaitoon. Kisassa olikin mahdollista kokea niin yksinäisyyttä kuin myös ykseyttä ympäröivän ajattoman luonnon kanssa ja sulautua osaksi maisemaa. 

Vuorten keskellä tunsin asettuvani omiin mittoihini, pieneksi ja haavoittuvaksi ihmiseksi sääolosuhteiden armoilla. Vuoret riisuvat kaiken maineen ja kunnian, mainokset ja mammonan. Vuoret vähät välittävät, mitä takin rinnassa lukee tai mitä repusta löytyy. Vain kokemus, kestävyys ja sisäinen lujuus merkitsevät. Vuorilla elämästä tulee yksinkertaista.

"La solitude, la solidarité et l’aventure totale"  PTL on kilpailu jossa ei kuljeta jonossa ja jossa jokainen joukkue on vuorilla omillaan, vastaa omasta huollostaan ja reitillä pysymisestään. Se ei ole kilpailu vaan jotain täysin muuta. Minulle se oli riittävän pitkä matka, jotta pääsin kulkemisen tunteeseen ja jotta sain karistettua kaiken turhan pois. Ja samalla se oli pohjoisen poikien etelänreissu, täynnä posketonta huumoria, hersyvää naurua ja kaljanjuontia.

Paljon lisää kuvia eli more photos